Burnout työssä, egokuolema ja harakiri
Tämän päivän burnout ei aina synny siitä, että ihminen on heikko. Joskus se syntyy siitä, että hän on oppinut kestämään aivan liikaa.
Tänä syksynä olen palannut jälleen yhden teeman äärelle.
Lapsuuden mallien.
Niiden pienten hetkien, kokemusten ja tulkintojen, jotka voivat kulkea meidän mukana paljon pidemmälle kuin koskaan ymmärrämme.
Ja joskus ne näkyvät vasta aikuisena.
Moni uskomus ja sen takana oleva stoori menee jotakuinkin näin:
Yritin.
Tein.
Epäonnistuin.
Löysin sisäisen soturin.
Nousin.
Jatkoin.
Kuulostaa hienolta.
Melkein sankaritarinalta.
Mutta entä jos emme olekaan aina nousseet siksi, että olisimme voittaneet?
Entä jos olemme nousseet siksi, että emme ole tienneet, miten muutenkaan voisi elää?
Siinä on ero.
Ja hemmetin iso ero onkin.
Moni teksti, jonka olen kirjoittanut omasta tai asiakkaideni elämästä, on nostanut kyyneleen kirjoittaessani.
Siitä tiedän, että teen merkityksellistä työtä.
Itselleni.
Toivottavasti myös muille.
Sillä monessa elämässä liike-elämän kuoren alta löytyy jotakin aivan muuta.
Lapsuus.
Harrastukset.
Ensimmäiset onnistumiset.
Ensimmäiset epäonnistumiset.
Ensimmäinen kerta, kun joku nauroi sinulle.
Ensimmäinen kerta, kun opit, että virhe kannattaa piilottaa.
Ensimmäinen kerta, kun päätit, että kyllä minä pärjään.
Vaikka et oikeasti pärjännyt.
Aikuinen kantaa mukanaan lasta, jota ei koskaan kutsuttu ulos
Monesti olen palannut 8–10-vuotiaana tapahtuneisiin lapsuuden haasteisiin.
Niihin hetkiin, joista minäkuvaan on jäänyt sen aikaisia uskomuksia ja tulkintoja.
Ei sen mukaan, mitä aikuinen olisi tilanteesta ajatellut.
Vaan sen mukaan, miten kymmenvuotias lapsi tilanteen ymmärsi.
Ja siinä on koko homman juju.
Me saatamme syyllistää itseämme vuonna 2026 asioista, jotka tapahtuivat esimerkiksi vuoden 1995 alkukesänä.
Kolme-neljä-kymmentä vuotta sitten.
Asiat eivät ole enää relevantteja.
Tilanne on mennyt.
Ihmiset ovat muuttuneet.
Maailma on muuttunut.
Sinä olet muuttunut.
Mutta alitajuisesti ne voivat olla edelleen tosia.
Sinulle.
Minulle.
Meille.
Mieli on nimittäin aika ovela laite.
Se ei aina näytä meille sitä, mitä tarvitsemme.
Se näyttää sen, minkä se kuvittelee meidän tarvitsevan selviytyäksemme.
Jos jokin asia on ollut lapsena uhkaava, nöyryyttävä tai liian suuri käsiteltäväksi, mieli saattaa pakata sen laatikkoon.
Laittaa kannen kiinni.
Kirjoittaa päälle:
ÄLÄ AVAA.
Ja sitten ihmettelemme kolmekymmentä vuotta myöhemmin, miksi laatikko painaa edelleen.
Jos asiaa ei ole ajatellut, se ei tarkoita etteikö asia olisi vaikuttanut
Joskus asiaa ei ole tullut ajatelleeksi.
Ehkä juuri siksi.
Mieli yrittää peittää tietyt ”uhkatotuudet” meiltä.
Pitää meidät omassa stoorissamme.
Se on joskus ollut selviytymiskeino.
Mutta selviytymiskeino voi muuttua vankilaksi.
Ne tilanteet ja asiat, joita emme ole ymmärtäneet käsitellä, ovat monesti juuri niitä, joita pitäisi käsitellä.
Minulle on käynyt niin.
Asiat, joiden luulin etteivät vaikuta, löytyivät niiden takaa vaikuttavina ratkaisuina.
Ja sitten mennään.
Koska nyt tullaan siihen kohtaan, jossa lapsuus alkaa pukeutua työelämän vaatteisiin.
Kuvitellaan kymmenvuotias lapsi judossa tatamille
Olet kymmenvuotias.
Olet mieleisessä harrastuksessasi.
Olet tullut judoon tai karateen ehkä siksi, että luokkasi neljä tai viisi muuta kaveria ovat siellä.
Kaverit ovat siellä.
Sinä olet siellä.
Ohjaajat seuraavat touhua.
Harjoitukset ovat enemmän leikkiä ja yhdessäoloa kuin sotaa.
Sitten tulevat kisat.
Kaikki pääsevät seuraavalle tasolle.
Kaikille jää hyvä mieli.
Kaikki jatkavat.
Harrastus on koulun ohella mukava tapa nollata koulupäivä.
Sitten osa kavereista lopettaa: alkuinnostus katoaa.
Seuraaviin kisoihin mennessä suurin osa on lähtenyt.
Sinä olet vielä mukana.
Tulee uusi vyökoe.
Ja yhtäkkiä huomaat, että kisapäivänä oletkin vain kahden kaverin kanssa.
Kilpailu on laajentunut.
Nyt jo vaaditaan hieman.
Kaikki pääsevät testeistä läpi.
Heitot eivät ehkä mene itsellä täydellisesti.
Kaatumiset eivät ehkä ole aivan oppikirjasta.
Mutta asenne vie maaliin: saat rohkaisevaa palautetta.
Asenteestasi saat kaksi natsaa vyöhön.
Kaverit jää ilman natsoja vaikka heitot olivat mintissä oikein.
Uuden vyön myötä edetään uudelle tasolle.
Isompaan sarjaan.
Ja sitten tapahtuu jotain.
Yhtäkkiä leikkikenttä muuttuu taistelukentäksi
Seuraavalla tunnilla pukkarissa ei olekaan enää yhtään ”kaveria”.
Vaikka muutama pääsi läpi kanssasi, heitä ei enää näy tunneilla.
Et tunne kuuluvasi tähän joukkoon.
Olet 5–10 vuotta vanhempien seurassa.
Ja huomaat nopeasti yhden asian:
Armoa ei heru.
Harrastuskavereistasi on tullut tappajia.
Osa kunnioittaa pienempiään.
Toiset taas tuntuvat haluavan purkaa sinuun koko isäsuhteensa.
Ja sitten on niitä, joiden pitäisi ehkä käyttää dödöä hieman reilummin ja käydä lenkin jälkeen suihkussa.
Mutta heillä on voimaa.
Ja sinä olet pienempi.
Osalta saat oppia.
Osalta tsemppiä.
Ja toiset vievät sinulta poikuuden, suoraan polvella alavatsaan.
Vastustajasi on juuri kasvupyrähdyksensä kokenut.
Hän ei ymmärrä omaa painoaan.
Saati voimiaan.
Ja kaikki ne voimat käytetään sinua vastaan.
Iloisesta viime viikosta hauska harrastus on muuttunut ajojahdiksi.
Kuka saa vuorollaan mörkyyttää ryhmän nuorinta?
Kuka näyttää muille olevansa kova?
Kuka voittaa?
Kuka saa olla ykkönen?
Ja sinä käyt siellä.
Viikko toisensa jälkeen.
Tallottavana.
Murjottavana.
Kotona isä tai äiti kysyy:
Oliko kiva tunti?
”Joo, joo.”
Kaikki hyvin.
Totta kai.
Mitä muutakaan kymmenvuotias sanoisi?
Kun häpeästä tulee identiteetti
Aikasi jaksat.
Sitten alat tuntea voimattomuutta.
Häpeää.
Väsymystä jatkuvasta murskauksesta.
Ohjaajat voivat tsempata.
Mutta joku sisälläsi on jo tehnyt päätöksen.
Ja nyt tehdään kymmenvuotiaan lapsen ratkaisu.
Ei yöllistä ilkikuristen kamppailuvastustajien nirhausta.
Ei todellakaan mitään sankarillista.
Sinä alat vain jäädä pois.
JÄTÄT MENEMÄTTÄ.
VÄLTTELET.
VETÄYDYT.
ET SANO KOTONA MITÄÄN.
VIETÄT AIKAA HARRASTUSSALILLA OSALLISTUMATTA OPETUKSEEN.
Ja vähitellen alat rakentaa itsellesi tarinaa.
Tällainen minusta on tullut.
Tällainen minä olen.
En pärjää.
Saan turpiin.
Häviän erässä.
Et ajattele:
Olen väärässä sarjassa.
Et ajattele:
Tästä voisin saada oppia tulevaan.
Et ajattele:
Tähän voisi olla aikuismaisia ratkaisuja.
Ajattelet vain:
KAMPPAILUHARRASTUS = KIPUA.
Kamppailua, kuten nimikin jo sanoo.
Ja myöntää tai puhua isälle tai äidille?
LISÄÄ HÄPEÄÄ.
Siinä se.
Yksi lapsen päätös. Yksi väärä tulkinta. Yksi selviytymismalli. Ja joskus se riittää.
Sitten tulee aikuinen ja vahvistaa lapsen uskomuksen
Kunnes valmentaja soittaa isällesi.
”Teidän poika tai tyttö ei ole käynyt harjoituksissa nyt pariin kuukauteen. Jatkaakohan teidän lapsi meidän kanssa? Ryhmähän on motivoiva.”
Ja sitten kuulet kaikki ajattelemasi negatiivisuudet uudesta lähteestä: Isäsi suusta.
Keuhkopaineella varustettuna.
Omat luulot itsestäsi vahvistuvat.
Ei enää vain omassa päässä.
Nyt auktoriteetti sanoo sen.
Ja yhdellä kerralla tulkinnasta voi tulla uskomus.
Sisäinen ääni sanoo: ”Tiesin tämän.”
Siinä syntyy jotakin vaarallista.
Ihminen oppii itse sparraamaan itseään. Sekä hyvässä että pahassa.
Ja jos kriittinen mieli alkaa rakentua jo 8–10-vuotiaana, tarvitsee lapsi vahvistavaa ja suoristavaa aikuisen läsnäoloa.
Ei lisää häpeää. Ei lisää painetta.
Ei lisää: ”Miksi et vain mene?”
Vaan:
”Mitä sinulle tapahtui?”
Ja sitten kymmenvuotias kasvaa aikuiseksi
Tässä kohtaa moni ajattelee, että no niin.
Lapsuus oli lapsuutta; Nyt olen aikuinen.
Minulla on yritys.
Työ.
Perhe.
Vastuu.
Tavoitteet.
Excel.
Kalenteri.
Mainoskumppanit.
Asiakkaat.
Somefeedit.
Ei tässä ehditä mitään lapsuuden juttuja miettiä.
Paitsi että ehditään. Niitä nimittäin eletään.
Joskus joka päivä.
Kymmenvuotias ei enää ole tatamilla.
Hän on neuvotteluhuoneessa.
Hän on yrittäjä.
Hän on asiantuntija.
Hän on toimitusjohtaja.
Hän on vanhempi.
Hän on se ihminen, joka ottaa vielä yhden projektin.
Vielä yhden asiakkaan.
Vielä yhden kierroksen.
Vielä yhden tavoitteen.
Koska tällä kertaa hän aikoo todistaa, ettei häntä tallota.
Työelämän samurai syntyy
Ja tästä syntyy työelämän samurointi.
Kun elämä alkaa tuntua kamppailulta, ihminen ei välttämättä pysähdy.
Hän kiristää tahtia.
Kun väsyttää, hän yrittää enemmän.
Kun sattuu, hän kovettaa itseään.
Kun epäonnistuu, hän nostaa tavoitetta.
Kun joku arvostelee, hän näyttää niille.
Kun joku epäilee, hän tekee vielä paremman tuloksen.
Kun keho sanoo: STOP.
Ego sanoo: BANZAI.
Ja niin mennään. Kohti seuraavaa seinää.
Burnout ei aina synny siitä, että olet heikko
Tämä on ehkä yksi tärkeimmistä asioista, jonka haluan sanoa.
Burnout ei aina synny siitä, että ihminen ei kestä.
Joskus se syntyy siitä, että ihminen on kestänyt aivan liikaa aivan liian pitkään.
Hän on oppinut selviytymään.
Hän on oppinut puremaan hammasta.
Hän on oppinut olemaan vaivaksi joutumatta.
Hän on oppinut pärjäämään yksin.
Hän on oppinut, että apua pyytäessä voi tulla häpeää.
Ja niinpä hän ei pyydä apua.
Hän tekee enemmän. Ja vielä enemmän.
Kunnes jäljellä ei ole enää ihmistä.
On suoritus. On rooli. On alterego. On panssari. On samurai.
Ja samurai on unohtanut, kuka sen panssarin sisällä asuu.
Egokuolema ei aina ole kaunista
Puhumme joskus egokuolemasta kuin se olisi hieno henkinen valaistumiskokemus.
Ei se aina ole.
Joskus se on sitä, että oma rakennettu identiteetti romahtaa.
Se ihminen, jonka piti aina pärjätä, ei enää pärjää.
Se yrittäjä, jonka piti kestää kaiken, ei enää jaksa.
Se asiantuntija, jonka piti tietää, ei tiedä.
Se johtaja, jonka piti näyttää suuntaa, ei löydä edes itse ulos huoneesta.
Se ihminen, joka on vuosia rakentanut kuvaa vahvuudesta, huomaa olevansa aivan helvetin väsynyt.
Ja silloin alkaa todellinen työ.
Ei uuden maskin rakentaminen.
Vaan vanhan polttaminen.
Harakiri ei aina tarkoita loppua
Olen käyttänyt sanoja burnout, egokuolema ja harakiri tarkoituksella.
Koska joskus ihminen tekee vuosia henkistä harakiria itselleen.
Hän uhraa itseään hyväksynnän vuoksi.
Hän uhraa palautumisensa tulosten vuoksi.
Hän uhraa rajansa sen vuoksi, ettei kukaan pettyisi.
Hän uhraa oman äänensä sen vuoksi, ettei joutuisi häpeään.
Ja lopulta hän ihmettelee: Miksi minä olen näin loppu?
Ehkä siksi, että olet käyttänyt koko elämäsi todistaaksesi olevasi riittävä.
Mutta tässä kohtaa tarina voi muuttua
Ne lapsuuden uskomukset voivat elää vielä 39-vuotiaana.
Ne vain näyttäytyvät eri muodossa.
Toistuvina burnout-kierteinä.
Egokuolemina.
Alteregoina.
Harakireinä.
Suorittamisena.
Miellyttämisenä.
Yliymmärtämisenä.
Kontrollina.
Raivona.
Vetäytymisenä.
Tai kummallisena tarpeena tehdä aina vielä yksi asia, vaikka koko keho huutaa, että nyt riittää.
Niitä voi löytää itsestään.
Ja niitä voi antaa puhdistua.
Kun keskittyy itseensä.
Kun tekee itsensä kanssa mentaalityötä.
Kun pysähtyy riittävän pitkäksi aikaa kuulemaan, mitä sen panssarin alla oikeasti sanotaan.
Helppoa se ei välttämättä ole.
Hauskaa se ei välttämättä ole.
Ehkä aluksi on.
Sitten ”karu lapsuuden totuus” astuu eteesi.
Ja tapahtuu jotakin kummallista.
Kovallakin hemmolla silmät voivat täyttyä kyynelistä.
Ja samaan aikaan sisälle voi syttyä tuli.
Empatia ja puolustustahto nousevat vuorotellen.
Kyyneleet.
Sitten lieskat.
Suru.
Sitten viha.
Ei välttämättä muita kohtaan.
Vaan sen puolesta, että pieni sinä joutui kantamaan jotakin, mitä hänen ei olisi koskaan pitänyt kantaa yksin.
Älä enää vihaa sitä lasta, joka yritti selviytyä
Tässä kohtaa voi tapahtua jotain todella merkittävää.
Alat nähdä oman toimintasi uudesta kulmasta.
Et ehkä ollut laiska.
Et ehkä ollut heikko.
Et ehkä ollut hankala.
Et ehkä ollut omasta tai toisten mielestä huono.
Et ehkä ollut vääränlainen.
Ehkä sinua vain pelotti.
Ja ehkä et osannut sanoittaa sitä: Koska olit lapsi.
Ja lapsi toimii lapsen käytettävissä olevilla työkaluilla.
Mitä muuta hän olisi voinut tehdä?
Vetäytyä. Piiloutua.
Valehdella, että kaikki on hyvin.
Jättää menemättä.
Yrittää pärjätä.
Rakentaa kuoren.
Se oli ehkä sen hetken paras mahdollinen ratkaisu.
Se ei vain ole enää paras mahdollinen ratkaisu vuonna 2026.
Siinä on ero.
Anteeksianto ei tarkoita sitä, että kaikki oli oikein
Kun puhut tästä ääneen, löydät jo nyt useita aikuisempia tapoja käsitellä asiaa.
Ehkä huomaat myös oman lapsesi kohdalla tilanteita, joissa näet jo syvemmälle.
Ehkä alat kuunnella ennen kuin neuvot.
Ehkä kysyt ennen kuin tuomitset.
Ehkä huomaat, että lapsi ei tarvitse aina kovempaa painetta.
Joskus hän tarvitsee aikuisen, joka sanoo:
”Minä olen tässä. Kerro mitä tapahtui.”
Ja ehkä alat antaa itsellesi anteeksi.
Lapsuuden henkisen harakirin.
Vuosikymmenten takaa.
Et ehkä seissyt tuolloin talvipakkasessa lusmuillen turhaan.
Et ehkä vältellyt vanhempiesi kohtaamista syyttä.
Et ehkä toiminut niin vahvasti ilman painoarvoa.
Et ehkä olisi voinut mitenkään arvata, että tuo nöyryytyksen ajanjakso toisi myöhemmin elämässäsi suurimman opetuksen.
Ehkä sinun ei tarvitse enää voittaa
Ehkä ymmärrät vanhempiasi tuon jälkeen hieman paremmin.
Ehkä annat myös heille anteeksi. Tai ehkä et.
Sekin on mahdollista.
Ehkä lopetat ihmisten yliymmärtämisen.
Ehkä lopetat miellyttämisen.
Ehkä alat rakentaa terveitä rajoja.
Ehkä päätät, että sama häpeäpelkopallo ei enää siirry sinun kauttasi seuraavalle sukupolvelle.
Ehkä sinun lapsesi ei koskaan tarvitse oppia sitä, että apua pyytämällä joutuu huonoon valoon.
Ehkä sinä olet se aikuinen, jota olisit itse tarvinnut kymmenvuotiaana.
Ja silloin historia ei enää toista itseään.
Feeniks ei nouse tuhkasta siksi, että se olisi voittanut
Tässä kohtaa haluan vaihtaa koko metaforan.
Samurai on hyvä.
Mutta samurai ei voi taistella ikuisesti.
Miekka kuluu.
Panssari painaa.
Keho väsyy.
Ja lopulta soturin suurin voitto ei ehkä ole se, että hän voittaa seuraavan taistelun.
Vaan se, että hän päättää olla lähtemättä siihen.
Feeniks nousee tuhkasta vasta sen jälkeen, kun vanha versio on palanut.
Ei ennen.
Ja ehkä burnout on joskus tämän prosessin ruma, kivulias ja helvetillisen ärsyttävä alkusoitto.
Se kertoo:
Tällä tavalla et voi enää jatkaa.
Ei:
Sinussa on jotain vialla.
Vaan:
Tämä tapa elää ei enää toimi.
Siinä on valtava ero.
BANZAI – mutta tällä kertaa elämälle
Blogini kuvassa on tällä kertaa bonsai: Pieni puu, joka muistuttaa siitä, että kaikkea ei tarvitse voittaa banzain voimalla.
Ehkä sinun ei tarvitse enää olla se ihminen, joka juoksee seinää päin ja kutsuu sitä kunnianhimoksi.
Ehkä sinun ei tarvitse rakentaa uutta alteregoa vanhan raunioille.
Ehkä sinun ei tarvitse tehdä itsellesi harakiria todistaaksesi, että pystyt.
Ehkä sinun pitää tehdä jotakin paljon vaikeampaa.
Jäädä hetkeksi paikallesi.
Katsoa itseäsi.
Ja sanoa:
Minä riitän.
Sitten nousta.
Ei siksi, että sinun pitäisi.
Vaan siksi, että haluat.
Siinä kohtaa samurai voi laskea miekkansa.
Ja feeniks voi nousta.
Ei siksi, että sen olisi pakko.
Vaan koska se on vihdoin vapaa.
BANZAI.
Elämälle.
Jos tämä teksti osui sinuun
Jos tunnistit itsesi tästä tekstistä, älä ohita tunnetta vain siksi, että olet oppinut ohittamaan itsesi.
Ehkä nyt ei tarvita lisää suorittamista.
Ehkä tarvitaan turvallinen paikka katsoa, mistä omat toimintamallit ovat syntyneet ja mitä niiden tilalle haluat rakentaa.
Malin Coachingilla autamme yrittäjiä ja työelämän ihmisiä löytämään takaisin selkeyteen, terveisiin rajoihin ja sisäiseen voimaan.
Jos jokin tässä tekstissä jäi pyörimään mieleesi, voit ottaa yhteyttä.
Tai jos haluat lisää tämänkaltaisia ajatuksia yrittäjyydestä, jaksamisesta, rajoista ja ihmisyydestä, liity mukaan uutiskirjeeseen:
Tilaa Malin Coachingin uutiskirje sähköpostiisi
Kirjoittaja: Ville Malinen
Ville Malinen on yrittäjä, coach ja ihmisten kohtaaja, joka on rakentanut omaa ymmärrystään elämästä, yrittäjyydestä ja ihmisyydestä ennen kaikkea kokemuksen kautta.
Hänen työssään yhdistyvät käytännön yrittäjäelämä, mentaalinen valmennus ja halu katsoa pintaa syvemmälle.
Villeä kiinnostavat erityisesti ne hetket, joissa ihminen huomaa toistavansa samaa kaavaa vuodesta toiseen – vaikka järki sanoisi jo jotain muuta.
Burnoutit, suorittaminen, häpeä, rajat ja oman suunnan etsiminen eivät hänelle ole vain työelämän termejä.
Ne ovat asioita, joiden äärellä ihminen joutuu joskus pysähtymään todella rehellisesti.
Joskus suurin muutos ei ala siitä, että opit tekemään enemmän.
Se alkaa siitä, että uskallat lopettaa sen, mikä kuluttaa sinua.
