Pidä kiinni niistä asioista elämässä, joita rakastat

Tämä teksti ei syntynyt helposti.
Ei todellakaan.

Tämä ei ole eilisen oivallus.
Aihio on kulkenut mukanani noin 25 vuotta.

Odotellut hiljaa hetkeä, jolloin uskallan kirjoittaa sen ulos.

Tämä ei ole “luontevaa sisältöä” meidän valmennusliiketoiminnan somekanaviin.
Ei siistiä. Ei helposti nieltävää.

Tämä on jotain muuta.
Rosoinen punk. Down in the farm – Gunnari-versio.

Tämä on pala minua.
Sellainen, jonka olen kantanut hiljaa mukana vuosia.

Ja tiedätkö mitä?

Juuri siksi tämä kirjoitetaan nyt.

Koska ne asiat, jotka oikeasti vaikuttavat meihin, eivät yleensä ole siinä työpöydällä.
Ne eivät ole kalenterissa.
Ne eivät ole projektinhallinnassa tai verkkokaupan tilauksissa.

Ne ovat juurissa.

Lapsuudessa.
Perheessä.

Niissä hetkissä, jotka menevät ohi…
mutta eivät koskaan oikeasti poistu.

Tämä on yksi niistä.

Nykyään teen asiat eri tavalla.

Kun pysähdyn keskittymään, pysähdyn oikeasti.
Joe Dispenzan kehotuksesta vedän välillä kuulosuojaimet päähän.

Ei hälyä.
Ei selityksiä.

Vain minä ja se, mitä pitää kohdata.

(Kuvassa: Apulanta-paita päällä, pinkit kuulosuojaimet. Ei enää piilossa.)

Kun kaikki oli vielä mahdollista

Lapsena minulla oli yksi iso innoittaja: Tuukka Temonen.

Tänään kirjoitan sinulle, Tuukka.

Meillä jaettiin roolit aika selkeästi.
Minä olin äidin poika.
Siskoni isän tyttö.

Ja minä löysin pakopaikan – tai ehkä enemmänkin suunnan – musiikista.

Hyvin nuorena olin mukana punk-bändissä.
Soitettiin Nirvanaa ja Apulantaa. Kovaa. Täysillä. Basso roikkui nilkoissa asti.

Sex Pistols oli ideana kova, vaikka oma musiikkimaku oli enemmän Bon Jovin suuntaan.
Siinä oli ehkä jo silloin se ristiriita: kapina ja herkkyys samassa paketissa.

12-vuotiaana sain mahdollisuuden alkaa oikeasti toteuttaa muusikon elämää.
Kitarasta bassoon. Bassosta takaisin kitaraan.

Mutta basso… se jäi.

Siinä oli jotain mikä sopii tälle härälle.
Matalat taajuudet. Maa. Paino. Arvokkuus.
Ja kun katsoin Krist Novoselicia ja sinua, Tuukka – se todella näytti arvokkaalta ja toi pohjaa koko toiminnalle.

Ei pelkkä soitin.
Vaan tapa olla.

Ja minä päätin: noin minäkin teen tämän.

Koulussa piirsin vihkoihin soittimia.
Kirjoitin sanoituksia.
Piirsin sinun soittamiasi bassoja.

Jos joku olisi silloin katsonut vierestä, olisi ehkä sanonut että “keskittyisit nyt tuntiin”.

Mutta minä olin jo keskittynyt.

Luomiseen.
Omaan suuntaan.

Se yksi viesti

Sitten tapahtui jotain, mikä tuntuu nyt melkein absurdilta.

Koulussa oli tietokone. Internet.
Se oli siihen aikaan iso juttu.

Suosikki-lehdestä löysin sinun sähköpostiosoitteesi.

Ja minä laitoin viestin.

12-vuotias poika.
Lähettää viestin idolilleen.

Ja sinä vastasit.

Pysähdy hetkeksi tähän.

Kiireinen, menestynyt ihminen…
ottaa aikaa vastatakseen yhdelle pojalle.

Se ei ole pieni asia.

En muista kaikkia sanoja.
Mutta muistan fiiliksen.

Muistan, että ne sanat jäivät minuun.

Ne kasvoivat siellä hiljaa.
Ja vasta vuosia myöhemmin ymmärsin, mitä niissä oikeasti oli.

Kun sanat tulevat ihmiseltä, jota arvostat, ne menevät suoraan läpi.

Positiivinen palaute ei ole pieni asia.
Varsinkaan nuorelle.

Se voi jäädä kantamaan vuosiksi.
Joskus koko elämän ajaksi.

Nyt, vuosia myöhemmin, on minun vuoroni vastata sinulle.
Toivon, että tässä hetkessä tämä kantaa edes pienen osan siitä, mitä annoit silloin takaisin.

Kun unelma oli yhden pysähdyksen päässä

Sitten tein jotain, mikä tuntui täysin loogiselta.

Kysyin siitä bassosta, jota olin piirtänyt vihkooni.

Onko se vielä sinulla?
Myisitkö sen minulle?

Ja vastaus tuli.

Se voisi olla mahdollista.
Voisin tulla kokeilemaan sitä. Se on siellä Apulannan bändikämpällä testattavissa.

Siinä kohtaa maailma aukesi.

Yhtäkkiä kaksi unelmaa oli käsillä:
tavata sinut ja kenties jakaa bändiajatuksia
ja saada se soitin.

Ja sitten… elämä järjesti näyttämön.

Perhe lähti viikonlopuksi Lahden suuntaan.
Ja minä tiesin: paluumatkalla mennään Heinolan ohi.

Kaikki oli valmista.

Hetki, joka meni ohi

Mutta sitten… elämä näytti toisen puolensa.

Kotimatkalla vanhempien pitkään kytenyt kriisi räjähti.
Auto muuttui tilaksi, jossa en ollut enää lapsi – vaan joku, joka vain yrittää olla hiljaa.

Muistan yhden kuvan.

Katson takalasista, kun Heinola jää taakse.

Se paikka.
Se hetki.
Se mahdollisuus.

Me ei pysähdytty.

En sanonut mitään.
En uskaltanut.

Ja vaikka se ei ollut siinä hetkessä “tärkein asia”…

Se oli minulle kaikki.

Se, mitä siitä jäi

Kotiin päästyäni jouduin kertomaan, etten tulekaan.

En osannut selittää miksi.

Tunsin häpeää.
Pettymystä.
Ja outoa syyllisyyttä.
Tuntui kuin olisin pettänyt sekä itseni että sinut.

Ikään kuin olisin itse mokannut kaiken.

Vaikka en ollut tehnyt mitään.

Pian vanhemmat erosivat.
Elämä muuttui nopeasti.

Apulanta jäi.
Tilalle tuli raskaampi HIM.

Bändi loppui yhdellä tekstiviestillä.

Ja vuosien aikana moni asia minussa muuttui.

Mutta yksi asia ei lähtenyt.

Se hetki.

Mitä olen ymmärtänyt vasta nyt

Tämä ei ollut vain menetetty mahdollisuus.

Tämä oli kokemus siitä, miltä tuntuu kun unelma on käsillä…
ja se viedään pois ilman, että voit vaikuttaa siihen.

Se jää kehoon.

Se vaikuttaa siihen, miten uskallat toivoa.
Miten uskallat pyytää.
Miten uskallat uskoa.

Ja tiedätkö mitä?

Moni meistä kantaa tällaisia hetkiä.
Hiljaa.

Ja ihmettelee, miksi jokin jarruttaa.

Tänään

Tänään olen 39.

Ja tänä aamuna laitoin päälle Apulanta-paidan, jota en pystynyt käyttämään vuosikymmeniin.

Se tuntui yllättävän isolta.

Ei se paita.
Vaan se, mitä se edusti.

Tämä ei ole vain tarina musiikista.

Tämä on muistutus.

Että pienet hetket voivat vaikuttaa valtavasti.
Ja että aikuisen yksi vastaus voi muuttaa lapsen suuntaa.

Sinä teit niin.

Ja kiitos siitä.

Polut, joita seuraamme

Olen seurannut, miten kuljit omaa polkuasi.

Musiikista elokuvaan.
Uuteen suuntaan.

Se ei ole helppo liike.

Mutta se on rehellinen.

Ja se on jäänyt minulle:
kuuntele itseäsi.

Tästä tähän päivään

Tänään valmennan ihmisiä.

Autan heitä näkemään tavoitteita.
Piirtämään niitä näkyväksi.
Uskomaan siihen, että suuntaa voi muuttaa.

Ja joskus ajattelen…

Kaikki alkoi niistä vihkojen piirroksista.
Niistä viesteistä.
Ja siitä yhdestä hetkestä, joka melkein toteutui.

Sinulle, joka luet tätä

Pidä kiinni siitä, mikä on sinulle tärkeää.

Vaikka se olisi pieni asia.
Vaikka kukaan muu ei ymmärtäisi.

Koska unelmat eivät yleensä kaadu isoihin esteisiin.

Ne kaatuvat pieniin hetkiin, joihin emme voi vaikuttaa.

Mutta se ei tarkoita, että ne ovat lopullisesti ohi.

Ne voivat palata.

Eri muodossa.
Eri aikaan.

Yksi kohtaaminen vielä

Myöhemmin elämä toi minut vielä lähelle.

Kävimme tyttäreni kanssa Olgan Farmin tilalla katsomassa eläimiä.

Näin sinut siellä työn touhussa.

En mennyt juttelemaan.
Ajattelin, etten häiritse.

Ehkä se oli taas yksi niistä hetkistä.

Olisin voinut sanoa kaiken tämän.

Mutta tällä kertaa riitti nyökkäys.

Kiitos.

Ja se paikka, se oli hieno.

Näki, että kaikki oli rakennettu ajatuksella.
Lapset olivat iloisia.
Eläimet rauhallisia.

Kaikki oli mallillaan.

Jos joskus liikut siellä päin, niin tiedoksi:
Kotieläinpiha Olgan Farmi avaa ovensa kesäkuussa 2026. Lisätietoa löydät osoitteesta www.olganfarmi.fi

Lopuksi

Kaikkea hyvää sinulle, Tuukka Temonen, ja perheellesi.

Kiitos inspiraatiosta.
Kiitos avoimuudesta.
Kiitos siitä, että vastasit.

Se merkitsi enemmän kuin silloin tiesit. Merkitsee edelleenkin paljon.

Ja sinulle, joka luet tätä ja mietit, uskallatko vielä yrittää:

älä anna yhden ohi menneen hetken päättää koko suuntaasi.
Sinun tarinasi ei pääty siihen.

Se alkaa siitä, kun päätät jatkaa.

Kirjoittaja:
Ville Malinen – valmentaja, yrittäjä ja ihminen, joka tietää miltä tuntuu, kun unelma on lähellä mutta jää kiinni yhdestä hetkestä. Ja joka tietää myös, että suunnan voi aina rakentaa uudelleen.