Kun haavoittuvuus pelottaa, rakennat huomaamatta haarniskan – ja kutsut yksinäisyyden vierellesi
Haavoittuvuus ei ole sana, jota moni käyttää arjessa ääneen. Silti se näkyy vastaanotoilla, kahvipöydissä ja viesteissä, joita tulee iltaisin. Aikuinen ihminen pärjää, hoitaa velvollisuudet, pitää paketin kasassa – mutta jokin sisällä on jatkuvasti varuillaan. Ei oikein uskalla nojata. Ei täysin avautua. Ei antaa toisen nähdä sitä kohtaa, joka kaipaa.
Tämä ei ole heikkoutta. Se on opittu selviytymismalli.
Olen nähnyt sen valmennuksissa, mutta myös itsessäni. Kun on tottunut kantamaan, ei huomaa milloin kantamisesta tulee suojamuuri. Ulospäin kaikki toimii. Sisällä liike on varovaisempaa. Jos toinen tulee liian lähelle, jokin jarruttaa. Ei tietoisesti, vaan keho kiristyy, mieli alkaa analysoida, tunne siirtyy sivuun. Turvallisuus haetaan kontrollista, ei yhteydestä.
Yksi yrittäjä sanoi kerran suoraan: ”Mä olen tottunut olemaan se kallio. Mutta kukaan ei huomaa, että kallio murenee sisältä.” Siinä lauseessa oli enemmän rehellisyyttä kuin monessa pitkän linjan kehityspuheessa. Vahvuus oli ollut tarpeen. Se oli vienyt pitkälle. Mutta sama vahvuus oli alkanut estää läheisyyttä. Ei siksi, ettei hän halunnut yhteyttä, vaan siksi että tarvitsevuus tuntui vaaralliselta.
Haavoittuvuus osuu usein juuri siihen kohtaan, missä ihminen pelkää olevansa liikaa. Tai liian vähän. Jos pyydän tukea, kuormitanko? Jos kerron pelkoni, menetänkö arvoni? Jos annan toisen nähdä epävarmuuden, pysyykö se? Nämä kysymykset eivät ole dramaattisia, ne ovat hiljaisia. Ne kulkevat mukana arjessa. Ne näkyvät siinä, miten nopeasti vaihtaa puheenaihetta, kun keskustelu syvenee. Siinä, miten vitsailee pois oman tarpeen. Siinä, miten sanoo “kyllä mä pärjään” vaikka ei pärjää.
Moni on oppinut jo varhain, ettei omille tunteille ole tilaa. On pitänyt olla vahva, ymmärtävä, vastuullinen. Se jättää jäljen. Aikuisiällä ihminen voi olla ulospäin itsevarma ja rohkea, mutta sisällä elää jatkuva turvattomuus. Ei välttämättä iso, mutta riittävä pitämään etäisyyttä. Silloin yhteys toiseen jää helposti pintaan. Keskustellaan asioista, mutta ei siitä miltä ne tuntuvat. Ollaan lähellä, mutta ei oikeasti nojata.
Kehokin kertoo tästä. Pitkään kannettu varovaisuus muuttuu jännitykseksi. Hartiat pysyvät hieman ylhäällä, hengitys jää matalaksi, reaktiot ovat nopeita. Puolustautuminen tulee ennen kuin toinen edes tarkoittaa mitään pahaa. Se on suoja. Se on joskus ollut välttämätön. Mutta aikuisuudessa se alkaa kaventaa elämää.
Valmennuksessa näkee usein hetken, jossa jokin pehmenee. Ihminen sanoo ensimmäistä kertaa ääneen, ettei jaksa. Että pelottaa. Että haluaisi vain nojata hetkeksi. Tunnelma muuttuu välittömästi. Ei heikkouden suuntaan, vaan inhimillisyyden suuntaan. Siinä kohtaa syntyy yhteys. Siinä kohtaa toinen pystyy tulemaan lähemmäs. Siinä kohtaa myös keho alkaa rauhoittua.
Haavoittuvuus ei ole romahtamista. Se on sitä, ettei enää esitä pärjäävää silloin kun ei tarvitse. Se on aikuisen rohkeutta. Ei enää todistella arvoa vahvuudella, vaan sallitaan myös tarvitsevuus. Se ei vähennä kunnioitusta, se lisää luottamusta. Ihminen, joka uskaltaa olla keskeneräinen, on helpompi kohdata kuin täydellinen.
Moni huomaa tässä kohtaa myös riittämättömyyden teeman. Yritetään olla parempi, vahvempi, rauhallisempi, jotta kelvattaisiin. Mutta riittämättömyys ei poistu suorittamalla. Se pehmenee vasta, kun sen tunnistaa. Kun sanoo ääneen, ettei ole varma. Kun myöntää, ettei tiedä. Kun antaa toisen nähdä sen kohdan, joka ennen piilotettiin.
Yhteys syntyy juuri siihen. Ei vahvuuteen, vaan aitouteen.
Ja siinä tapahtuu jotain yllättävää. Sisäinen turvallisuus alkaa palautua. Ei siksi, että kaikki olisi hallinnassa, vaan siksi että ei enää tarvitse olla yksin. Haarniska alkaa tuntua raskaalta. Sen alta löytyy pehmeämpi, vakaampi tila. Sellainen, jossa voi hengittää vapaammin. Sellainen, jossa ei tarvitse koko ajan varautua.
Tämä on se hetki, jossa moni huomaa kaivanneensa tätä jo pitkään. Ei lisää suorittamista, vaan lisää yhteyttä. Ei lisää kovuutta, vaan enemmän tilaa olla ihminen. Ei enää yksin pärjäämistä, vaan yhdessä kannattelemista.
Haavoittuvuus ei vie voimaa. Se palauttaa sen. Ja usein vasta silloin elämä alkaa tuntua omalta, kun ei enää tarvitse esittää vahvaa – vaan saa olla oikeasti turvassa toisen lähellä. Siinä kohtaa moni huokaa ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, ja tajuaa ettei vahvuus ollut koskaan haarniska… vaan uskallus riisua se.
—
Kun tunnistat itsessäsi tämän suojan, et ole rikki. Olet ollut vahva liian pitkään yksin. Meidän työ Malin Coachingilla syntyi juuri tästä kohdasta – auttamaan ihmisiä palaamaan yhteyteen itseensä ilman että heidän täytyy luopua vahvuudestaan. Jos tämä teksti osui, seuraava askel voi olla yllättävän kevyt: keskustelu, suuntaviiva tai sähköpostikonsultaatio. Usein riittää, että joku näkee sinut kokonaan – ja siitä alkaa liike eteenpäin. Tämä on se hetki, jossa kovuus saa levätä ja ihminen saa olla kannateltu.
Kirjoittaja: Ville Malinen
Ville työskentelee valmentajana Malin Coachingilla auttaen työuupuneita, elämänsuuntaa pohtivia ja vahvoja pärjääjiä löytämään takaisin sisäiseen turvallisuuteen, selkeyteen ja aidompaan yhteyteen itseensä ja toisiin.
”Tilaa uusimmat päivitykset ja saat lisää tekstejä, jotka puhuvat suoraan siihen kohtaan, jota et ole vielä uskaltanut sanoa ääneen.”
https://malincoaching.fi/uutiskirje/
