Keep on rockin’ in the free world

Tämä biisi saa mut aina pysähtymään. Neil Young vetää sen kuin koko maailma olisi just romahtamassa, ja silti äänessä on jotain syvästi toiveikasta. Toisaalta Pearl Jamin joka keikkasetissä mukana, tämä kappale tuodaan kunniallisesti myös uusille sukupolville. Sama kun GNR tampereella vetäisi kipaleen vanhaa Black Sabbathia terveisinä Ozzylle – kunnioituksesta musiikkiin. Tunsin kun Ratina tärisi jalkojen alla. Kyllä arvostuksen vire saa karvat pystyyn käsissä, ihan joka kerta, tuleehan se suoraan sydämestä.

Ei tarvitse olla täydellisessä vireessä, kunhan soittaa sydämestään.
Kunnia ei synny virheettömyydestä – se syntyy siitä, että vetää täysillä, silloinkin kun tekee kipeää. Näin opetti minulle aikoinaan oma isäni. Avaan tässä tekstissä kolme tapaamaani upeaa persoonaa, jotka osaltaan ovat tuoneet kunniaansa maailmaan ja opettaneet minulle suuria ajatuksia elämästä. Kumarrus heille.

Päivi – Hyvin sä vedät

Päivi kertoi kerran olleensa elämänsä risteyksessä. Työ mennyt, muutto takana, vauva sylissä ja maailma vähän liian iso.
Kaikki huolet painoivat hartioilla, maa tuntui pehmeältä suonelta jalkojen alla. Paljon tuntui olevan meneillään, kaikki yhdellä kertaa.
Silloin hän ei tiennyt, että oli jo täysillä elämänsä tärkeimmässä harjoituksessa – selviytymisessä.

Hän jaksoi nousta, tehdä aamupalan, vaihtaa vaipan, vastata työhakemuksiin, vaikka mieli olisi halunnut vetää peiton pään yli.
Siinä ei ollut säihkettä eikä näyttävyyttä, mutta siinä oli kunniaa.
Sitä hiljaista, todellista kunniaa, joka ei huuda itsestään, mutta jonka huomaa vasta jälkikäteen, kun ymmärtää, miten paljon piti sisällään voimaa.

Ja sitten nuo kolme sanaa sanottiin hänelle.
“Hyvin sä vedät.”
Ne tulivat täysin odottamatta. Ei suurena julistuksena, vaan arkisena, lempeänä hetkenä.
Mutta sanat jäivät elämään.
Niistä tuli hänen uusi suunta, kun maailma oli musta. Hyvin. Sä. Vedät. Ei kuulosta paljolta, mutta vaikutus oli mullistava. Joku kehui häntä. Joku näki hylyn sisään arteen.
Kun hän myöhemmin kertoi tämän, hän hymyili. Se hymy ei ollut helpotuksen hymy, vaan kiitollisuuden.
Siinä näkyi, että joku oli nähnyt hänet silloin, kun hän itse ei nähnyt itseään.

Ja mä mietin, että ehkä juuri siinä on elämän suurin lahja: tulla nähdyksi oikealla hetkellä. 
Kunnia ei aina ole ansaittua — joskus se vain kuuluu ihmiselle siksi, että hän yrittää.

Antti – kunnia kentän ulkopuolella

Antti. Huippujalkapalloilija. Useissa Veikkausliigan joukkueissa, maajoukkueessa. Suomen huippu ja vielä hyvä tyyppi. Upea ihminen. Hän eli vuosia rytmissä, jossa jokainen päivä määriteltiin tavoitteilla, harjoituksilla ja pelipäivillä.
Hän oli osa joukkuetta, osa tarinaa, jossa hiki, veri ja veljeys kietoutuivat yhteen.
Sitten tuli se päivä, kun ura päättyi.
Ei suurta skandaalia, ei katastrofia – vain elämän oma päätös.
Perhe kasvoi, ja jalkapallokenkien tilalle tulivat työkalupakki, lapset ja arjen hiljaiset taistelut.

Mutta se kipinä, joka oli joskus sytyttänyt tuhansia ja tuhansia katsojia, ei vain sammu.
Se jäi kytemään, ja samalla sen tilalle hiipi tyhjyys.
Kunnian tunne, joka ennen syntyi joukkueesta, ei löytynytkään enää mistään.
Työpaikalla kukaan ei huutanut “hyvä veto”, kukaan ei taputtanut olalle.
Hän jäi yksin sen kaiken kanssa.
Selkä kipeänä, mieli väsyneenä, mutta edelleen sisällä palo.

Kun mä näin Antin, näin sen loisteen heti.
Hänen katseessaan oli sama intensiteetti kuin kentällä, vaikka kädessä oli nyt vasara eikä jalkapallo.
Jokin hänessä pidätteli, kuin olisi varonut näyttämästä, että sisällä asui vielä se liekki.
Ja mä tajusin:
Mun tehtävä on muistuttaa.
Mun pitää olla se, joka sanoo: “Sä et oo kadottanut mitään. Sun kunnia ei jäänyt kentälle.”

Kunnia ei ole menestystä, se on syvää rehellisyyttä itseään kohtaan.
Ja Antti – hän oli siinä mestari, vaikka ei itse sitä aina tunnustanut.
Hänen olemuksessaan oli nöyryyttä ja lämpöä, sellaista hiljaista arvokkuutta, joka ei kaipaa sanoja. Sellaista vanhan liiton ”perhe kaiken edelle” mentaliteettia ja katsotaan myöhemmin omaa jaksamista.
Ja joka kerta kun me tavattiin, lähdin pois paremmalla mielellä kuin tulin.

Hänen kunniansa ei ollut välttämättä näkyvä, mutta se tarttui.
Sellainen kunnia on harvinaista ja jota syvästi arvostan.

Nikke – kultaleijona, joka vaihtoi valot rasvaan

Sitten on Nikke. Kiekkoleijona, maajoukkueen mies, urheilija, joka oli elänyt unelman.
NHL-taustaa, vuosikymmenten ura, se suomalaisen urheilun sielu – mies, jonka pelipaita oli monelle lapselle esikuva.

Kun tiemme kohtasivat, en edes tunnistanut häntä heti.
Ei tarvinnut.
Se, mitä hän säteili, oli syvempää kuin maine tai nimi.
Hänestä huokui rauha. Ja samalla – hiljainen suru.

Uran jälkeen hän oli valinnut vakauden. Päivätyö, hyvä palkka, työsuhdeauto.
Ulospäin kaikki kunnossa, mutta sisältä jotain oli kadonnut.
Kun on ollut huipulla, on vaikea löytää arjesta samaa syvää merkitystä.
Kuin elämä olisi yhtäkkiä muuttunut pienemmäksi, turvallisemmaksi, mutta myös värittömämmäksi.

Kultaleijona-takki oli vaihtunut huoltotakiksi työssä, ja siinä rasvatahrassa oli enemmän tarinaa kuin yksikään urheilupalkinto voisi kertoa. Se syvä ylpeys ja nöyryys veti hiljaiseksi.
Kunnia oli muuttanut muotoaan, mutta ei kadonnut.
Se oli nyt nöyryyttä, hiljaisuutta, sitä että tekee duunia, kantaa vastuun ja rakastaa perhettään ilman fanfaareja.

Ja kun katsoin häntä, tiesin: tuo mies on edelleen leijona.
Ehkä entistäkin enemmän.
Koska nyt hän ei pelaa enää pokaalista, vaan elämästä.

Mä sanoin sen hänelle kerran suoraan:
“Minulta sinä et piiloudu. Mä näen sinut, vaikka sä polttaisit ne leijonatakkisikin. Ei onnistu, ei.”
Hän hymyili silloin – vähän väsyneesti, mutta aidosti.
Ja siinä hetkessä oli enemmän kunniaa kuin yhdessäkään mitaliseremoniassa.

Kunnia on yhteys

Päivi, Antti ja Nikke. Kolme erilaista tarinaa, mutta sama sydän.
Kaikki he ovat jossain kohtaa elämää olleet polvillaan, murtuneina, epävarmoina.
Ja silti – kaikissa heissä palaa sama tuli.
Kunnia.

Ei ulkoinen kunnia, ei se, jota mitataan palkinnoilla, titteleillä tai seuraajamäärillä.
Vaan sisäinen kunnia, joka nousee siitä, että tekee parhaansa silloinkin, kun kukaan ei näe.
Kunnia, joka syntyy, kun ei luovuta, vaikka elämä potkii päähän.

Me tarvitaan enemmän Päivejä, jotka seisovat risteyksissä ja jaksavat nousta.
Me tarvitaan Antteja, jotka kantavat kipunsa hiljaa, mutta silti säteilevät elämänvoimaa.
Me tarvitaan Nikkejä, jotka näyttävät, että kunnia ei katoa, vaikka maailma vaihtuu huoltotakiksi.

Heidän tarinansa muistuttavat:
Kunnia ei ole varattu harvoille.
Kunnia kuuluu jokaiselle, joka yrittää, joka nousee, joka rakastaa.

Lopuksi

Kunnia on yhteys. Siihen itseensä, toiseen ihmiseen, siihen hetkeen.
Se on katse, joka sanoo: “Hyvin sä vedät.”
Ja ehkä – juuri silloin – maailma pysähtyy hetkeksi, ja me muistetaan, miksi me ollaan täällä.

Keep on rockin’. Lippu korkealle!
Sano tänään toiselle juuri se hyvä, mitä hänen täytyy kuulla.
Ehkä epävireisesti, mutta kunnialla.