Iron Maiden kahvit auringossa

Tänään vietämme viikottaista talous plus säläpäivää.

Kun varsinaiset päivän asiat alkaa olla toteutettu pidämme kahvitauon yhdessä.

Tänään tauolle mukaan astui koiramme Pimu. Espresson kylkeen musiikiksi valikoitui Iron Maidenin ysärituotanto.

Pieni hetki auringossa lataa mukavasti ajatuksia kun malttaa hiljentyä. Yleensä muutama minuutti riittää kunnes mieleen jo tulvii arvokasta tehtävää ja sanottavaa. Kun energia muuttuu parempaa, muuttuu myös päivän stoori. Aurinko ja tauko auttaa tässä äärettömän hyvin.

Tänään muistui mieleeni parin vuoden takaa päivä Secto Rally Jyväskylässä. Tuttavani työskentelee Toyota Kazoo Racingilla ja hänen kanssaan pääsin rallivarikolle Toyotan pilttuisiin.

Oli mahtavaa nähdä ja olla mukana maailmanluokan rallityötä seuraamassa ja väkeä oli Japanista enemmänkin: WRC kuskien puolisot ja perheet viihtyivät varikolla ja nauttivat Suomen kesästä.

Kerroin Katjalle kuinka yhtenä päivistä vietin rauhallista kesäpäivää Jyväskylän paviljongin edessä Lutakossa ja taisin juuri nauttia jäätelön aitoon vohveliin kun mieleen tuli ajatus palata huoltopilttuulle jatkamaan rallitouhuja. Tällöin oli aika ja paikka puolellani.

Samalla kun suuntasin satamaa pitkin kohti Toyotan varikkoa, viereeni ajoi kookas musta Mercedeksen Sprintteri ja ovi avautui.

Autosta nousi paljon mustiin pukeutuneita miehiä ja viimeisenä vanhempi herrasmies päällään musta huppari ja rallipassi kaulassa. Hämmästyksekseni hän oli ensimmäinen joukosta joka tervehti minua Japaniksi, nyökkäsi ystävällisesti. Muut miehistä eivät sanoneet sanaakaan.

Noteerasin heti kuinka hänestä välittyi rauha ja arvokkuus.

Taisin nyökätä takaisin ja sanoin englanniksi tervehdyksenä ”Hello”, samalla väistin joukkoa sivummalle. Miehet astuivat kuin muodostelmassa herrasmiehen lähelle ja he jatkoivat edessäni yllättäen samaa nurmipolkua Toyotalle.

Yleensä tällaiset tilanteet tapahtuvat niin nopeasti ettei niihin ehdi varautua, näissä tilanteissa vain on ja elää.

Vasta kävellessäni ryhmän perässä kohti Toyotaa ymmärsin ja tunnistin hänet. Hän oli Toyotan pääjohtaja, herra Toyota, joka kuulema on myös rallifani ja sattui osallistumaan Secto Rallyyn.

Tuo hetki muistutti juurikin siitä mitä me olemme ja välitämme toisillemme. Se mikä meistä välittömästi välittyy täysin tuntemattomalle, tuo arvokkuus, tuo ilo ja rauha, sitä ei voi opetella tai esittää.

Se meidän syvin olemus välittyy meistä kaiken aikaa automaattisesti.

Muistan urallani erään työkaverini marmattaneet pomosta, hänen autostaan ja tuloista; kyllä pomo voi olla rauhallinen kun on rahaa. Raha on se mikä rauhoittaa. Hyvä hänen on siellä lomailla ja nauttia rauhasta jne jne.

Mitä enemmän olen tehnyt työtä uravalmennuksen ja erilaisten yrittäjien kanssa; totuus on kuitenkin päin vastoin. Ensin on rauha, kunnia ja lempeys; sitten rakentuu loput näiden pohjalta. Toisin päin käy helposti hassusti.

Ehkä ulkoinen arvokkuus ei synnytä sisäistä rauhaa.

Ehkä sisäinen rauha synnyttää sen tavan, jolla ihminen kantaa ulkoista asemaansa.

Asema, raha, auto, titteli ja saavutukset voivat kaikki olla osa ihmisen elämää. Mutta ne eivät itsessään tee ihmisestä arvokasta. Päinvastoin, parhaimmillaan ne vain antavat ulkoisen muodon jollekin, joka on jo rakentunut ihmisen sisälle.

Harva näistä ulkoisista meriiteistä auton avaimista tai insinööritodistuksista on edes paikalla kun elämän tilanteet tapahtuvat

Ja ehkä juuri tästä syystä jotkut ihmiset huomaa heti.

Heissä ei tarvitse olla mitään erityistä puhetta, näyttämistä tai itsensä korostamista. He voivat vain olla. Rauhallisesti, ystävällisesti ja arvokkaasti. Hupparissa kuten muutkin.

Ehkä ihminen välittää toiselle ihmiselle paljon enemmän jo ennen ensimmäisiä sanoja kuin itse ymmärrämmekään. Katseen laatu, olemisen tempo, kiireettömyys, avoimuus ja ystävällisyys kertovat jotain meistä ennen kuin ehdimme sanoa juuri mitään.

Henkisessä mielessä tätä voisi kutsua resonanssiksi. En tarkoita tällä, että meidän pitäisi tehdä siitä mitään mystistä tai yrittää selittää kohtaamista puhki. Minulle riittää havainto siitä, että joissakin ihmisissä jokin tuntuu heti rauhalliselta ja hyvältä. Ihmistuntemusta voi jokainen harjoittaa kun hieman pysähtyy ja rauhoittuu.

Ja joskus siihen tarvitaan vain muutama sekunti.

Ehkä kohtaamisen arvo ei olekaan sen kestossa.

Ihmisen kanssa voi viettää puoli tuntia eikä oikeastaan kohdata häntä lainkaan. Toisaalta yksi katse, nyökkäys tai ystävällinen tervehdys voi jäädä mieleen vuosiksi.

Kun mieli hetkeksi hiljenee, havainto voi tulla ennen selitystä. Ensin vain huomataan toinen ihminen. Vasta myöhemmin mieli alkaa rakentaa tarinaa siitä, kuka hän oli ja mitä oikeastaan tapahtui.

Aurinkoiset niittykahvit nostivat hyvin arvokkaan kokemuksen esiin uudessa energiassa, jonka olin kuin muka jo unohtanut. Kysymys oli kahden ihmisen kohtaamisesta ja arvokkaasta hetkestä. Kysymys oli sekuntista parista, joka loi arvoa.

Ja ehkä tuossa kohtaamisessa pysäyttävintä ei lopulta ollut se, kuka tuo mies oli, vaan se mitä hänen olemuksestaan ehti muutamassa sekunnissa välittyä.

Rauhaa ei tarvinnut selittää. Arvokkuutta ei tarvinnut esitellä. Ystävällisyyteen ei tarvittu pitkää keskustelua.

Ehkä toinen ihminen ei aina anna meille mitään uutta. Hän saattaa vain hetkeksi muistuttaa siitä, minkä jo tiesimme jossain syvemmällä.

Että rauha on arvokasta.

Että lempeys näkyy.

Että hyvä välittyy.

Ja että ihmisessä on paljon enemmän kuin se, mitä hänen ulkoisesta elämästään voi nähdä.

Ehkä juuri tällaiset kohtaamiset toimivat meille myös peileinä. Ehkä tuo muutaman sekunnin kohtaaminen ei kertonut minulle ainoastaan jotain hänestä, vaan muistutti samalla jostakin minussa itsessäni.

Siitä mikä on tärkeää.

Siitä millaisen jäljen haluamme jättää toiseen ihmiseen.

Ja siitä, että meidän ei aina tarvitse tehdä tai saavuttaa enemmän ollaksemme arvokkaita.

Ehkä meidän tehtävämme ei olekaan rakentaa ihmisestä arvokasta.

Ehkä tärkeämpää on auttaa häntä muistamaan, että hän oli sitä jo ennen kuin maailma alkoi kertoa hänelle, mitä hänen pitäisi saavuttaa ollakseen riittävä.

Tällaiset arvokkaat hetket, rauhallinen olemus, kunnian ja hyvän esiintuominen on meidän työssämme etualalla. Sanoisin että meidän tärkein työmme on muistuttaa ihmisiä siitä arvokkuudesta joka meissä piilee kaiken alla meissä.

Oletko sinä joskus kohdannut ihmisen vain muutaman sekunnin ajan ja silti tiennyt, että tuossa kohtaamisessa oli jotain erityistä? Kerro siitä meille.

Kirjoittajasta

Ville Malinen on yrittäjä, yrittäjävalmennuksen ammattilainen ja elämän eri vaiheiden havainnoija. Häntä kiinnostavat erityisesti ihmiset, työ, yrittäjyys, hyvinvointi ja se, mitä ihmisen ulkoisen tekemisen alla todella tapahtuu.

Kirjoittamisessa yhdistyvät arjen pienet hetket ja suuremmat kysymykset. Kahvikupillinen auringossa, kohtaaminen kadulla tai työelämässä syntynyt havainto voi avata näkökulman ihmisyyteen, läsnäoloon, rauhaan ja omaan arvokkuuteen.