Entä jos sinun ei tarvitse hypätä pitkälle?

Tänä aamuna päätin tehdä jotain vähän toisin.

Otin vapauden maisemakonttorille ja lähdin kaupungille kirjoittamaan tätä tekstiä.

Ajattelin, että jos kerran puhun työn ilosta, uuden kokeilemisesta ja kaavan rikkomisesta, voisin edes yrittää itse tehdä niin.

Kirjoitin.

Kun sain tekstin valmiiksi, pakkasin tavarani ja lähdin ajamaan kotiin.

Ensimmäisenä automatkan alussa radiosta alkoi soida Van Halen.

Siis tietysti.

Katjan valmennuksen jälkeen aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Nyt, kun kirjoitan tämän loppuun, se paistaa edelleen.

Joskus elämä ei tarvitse kovin hienoa käsikirjoitusta.

Joskus riittää, että huomaat merkin ja jatkat matkaa.

Keskity siihen, mikä tuo iloa

Meillä sovittiin yksi asia, erään Katjan mulle pitämän valmennuksen jälkeen:

Keskity iloon ja iloa tuottaviin asioihin työssäsi.

Soita vaikka Van Halenia toimistossa.

Riko välillä kaavaa.

Kokeile jotain, mitä et normaalisti kokeilisi.

Minulle tulee yrittäjänä jatkuvasti ajatuksia, jotka eivät ensimmäisellä vilkaisulla kuulosta miltään meidän aikaisemmalta tekemiseltämme. Kuulostaa vähän Eddie Van Halenilta ja samaan aikaan Pelle Pelottomalta. Mutta joskus niistä tulee työasioita. Joskus tekstejä. Joskus jotain aivan muuta arvokasta.

Ja joskus ristiriidoista syntyy jotain yllättävän hyvää.

Vähän kuin silloin, kun kitaran sijaan aloitetaan kappale syntikalla.

Jos tähän asti on soitettu vain skittaa, niin nyt aloitetaan tämä osa syntikalla.

Miksi ei?

Työelämässä voi nimittäin käydä niin, että päivä imaisee mehut ihmisestä täysin huomaamatta.

Ajatustyössä ei välttämättä tunnu siltä, että olisi tehnyt mitään raskasta. Istut. Katsot näyttöä. Vastaat viesteihin. Ratkot ongelmia. Päätät asioita. Ajattelet seuraavaa asiaa ennen kuin edellinen on edes valmis.

Keho ei välttämättä ole aivan loppu.

Pää voi silti olla.

Siksi palautuminen ei ole ajatustyötä tekevälle mikään ylimääräinen luksus.

Uni. Liikkuminen. Ruoka. Tauot. Ulkoilu. Musiikki. Ja tekeminen, joka ei vaadi sinulta jatkuvasti suorittamista.

Ne ovat MUST.

Ne eivät ole jotain, mitä tehdään sitten kun työt on tehty, vaan ne ovat osa työn tekemistä.

Koska joskus paras tapa saada uusi ajatus ei ole ajatella kovempaa.

Vaan lopettaa hetkeksi ajatteleminen.

Ja tässä kohtaa Katja kysyy valmennuksessa usein yhden todella hyvän kysymyksen:

Mikä on ensimmäinen askel, jonka otat nyt kohti tavoitettasi?

Ei kymmentä asiaa. Ei täydellistä suunnitelmaa.

Yksi asia.

Minkä yhden asian teet ja kokeilet?

Ja toinen ehkä vielä tärkeämpi kysymys:

Minkä yhden asian jätät pois repertuaaristasi?

Tuo jälkimmäinen on välillä yllättävän vaikea.

Koska lisääminen tuntuu tekemiseltä.

Pois jättäminen voi tuntua enemmän luovuttamiselta, vaikka todellisuudessa se voi olla juuri päinvastoin.

Putoaminen ja hyppääminen eivät ole sama asia

Olen viime aikoina ajatellut paljon yhtä biisiä ja sanaa.

Jump. Hyppää.

Mutta en tarkoita sillä mitään holtitonta.

Tarkoitan päätöstä.

Minusta siinä on valtava ero:

Putoaminen tarkoittaa, että asia tapahtuu sinulle.

Hyppääminen tarkoittaa, että sinä päätät tehdä jotain.

Et ehkä tiedä tarkalleen, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Mutta sinä päätät ottaa ensimmäisen askeleen.

Tämä on tärkeää etenkin silloin, kun elämässä on ollut pitkään pysähtynyt olo.

Mieli haluaa varmistaa kaiken etukäteen.

Miten käy?

Entä jos epäonnistun?

Entä raha?

Entä jos muut ajattelevat tästä jotain?

Entä jos tämä onkin väärä päätös?

Mieli tekee työnsä. Se yrittää pitää meidät turvassa.

Ongelma syntyy silloin, jos turvallisuudesta tulee vankila.

Silloin kaikki uusi näyttää riskiltä.

Ja vähitellen ne asiat, jotka oikeasti kiinnostavat, alkavat hiljentyä.

Väsyneenä maailma muuttuu harmaaksi

Tämän olen huomannut myös omassa elämässäni.

Kun ihminen väsyy tarpeeksi, vaihtoehdot vähenevät.

Ei siksi, etteikö niitä olisi.

Vaan siksi, ettei niitä enää näe.

Stressaantuneena mieli löytää uhkia aivan uskomattoman tehokkaasti. Se kaivaa esiin vanhat kokemukset, vanhat epäonnistumiset ja vanhat varoitukset.

”Älä tee.”

”Ei kannata.”

”Entä jos?”

”Mutta miten te sitten elätte?”

Tuollainen ääni voi kuulostaa hyvin tutulta.

Minullakin se on joskus kevyt sekoitus vanhempien, entisten pomojen ja oman pään muodostamaa kuoroa.

Silloin olen opetellut yhden asian.

Paperille.

A4.

Kirjoita kaikki.

Olen kokenut tämän itse. Katjan valmennuksessa pöydälle tuli paperia, johon syntyi listoja, tikku-ukkoja, mennyttä, tulevaa, kyyneliä, ärsytystä ja kaikkea muuta, mitä päässä sillä hetkellä pyöri.

Ennen valmennusta ei ollut hyvä olo.

Sen jälkeen oli paljon parempi.

Kiitos, Katja.

Ja ehkä juuri siksi kirjoitan tätä nyt.

Koska pari kolme viikkoa myöhemmin pystyn katsomaan samoja asioita vähän kauempaa.

Jos jostain kokemuksesta syntyy minulle merkittävää arvoa, miksi pitäisin sen vain itselläni?

Jos joku toinen saa tästä yhdenkin ajatuksen, joka auttaa häntä kolme milliä eteenpäin, se voi olla jo tarpeeksi.

Kolme milliä ei kuulosta paljolta.

Mutta jos seisot reunalla, kolme milliä voi olla koko maailma.

Siksi kirjoitan

Yksi asia, johon olen nyt tietoisesti keskittynyt työssäni, on kirjoittaminen.

Ei siksi, että kuvittelen tietäväni vastaukset kaikkeen.

Vaan juuri päinvastoin.

Kirjoitan yleensä siitä, mitä itse käsittelen.

Se on ollut minulle tapa järjestää ajatuksia.

Joskus kirjoittamalla huomaan itsekin, mitä oikeastaan ajattelen.

Ja joskus huomaan, etten ajatellut asiaa alun perin ollenkaan oikein.

Se on aika hyvä syy kirjoittaa.

Minua on pitkään mietityttänyt myös kysymys:

Mistä tiedän, mistä kannattaa kirjoittaa?

Ehkä tästä.

Siitä, mikä on tuottanut itselleni arvoa.

Siitä, minkä kanssa olen itse paininut.

Siitä, missä olen saanut apua.

Jos joku lukee tekstin ja ajattelee:

”Hitto. Joku muukin tietää miltä tämä tuntuu.”

Se riittää.

Jos joku saa siitä yhden ajatuksen, jonka avulla oma tilanne liikkuu kolme milliä eteenpäin, vielä parempi.

Aina ei tarvitse ratkaista koko elämää.

Joskus pitää vain päästä pois reunalta.

Miksi juuri Jump?

Van Halenin Jump on kulkenut ajatuksissani jo pari vuotta.

Se on yksi elämäni biiseistä.

Iloinen syntikkabiisi, jossa on vähemmän kitaraa kuin ehkä Van Halenilta odottaisi.

Ja juuri siinä on jotain hienoa.

Kaavan rikkomista.

Yhtye, joka tunnettiin valtavasti kitarasta, teki yhden tunnetuimmista kappaleistaan syntetisaattorilla alkavaksi.

Ja kappaleen taustalla on vielä paljon synkempi lähtökohta kuin sen riemukas soundi antaa ymmärtää.

David Lee Roth on kertonut kappaleen syntyyn liittyneestä tilanteesta, jossa mies oli Los Angelesissa rakennuksen katolla ja uhkasi hypätä.

Alhaalla ihmiset huusivat hänelle:

Don’t jump.

Roth käänsi ajatuksen toiseen suuntaan.

Ei kohti tuhoa, vaan kohti elämää.

Go ahead and `jump`.

Uskalla hypätä ja tehdä muutos.

Uskalla lähteä liikkeelle.

Siinä on minusta valtava ero.

Sama sana.

Täysin eri suunta.

Jos olet nyt omalla reunallasi

Ehkä sinun reunasi ei ole mikään rakennus.

Se voi olla työ, joka ei enää tunnu omalta.

Yritys, jota olet pyörittänyt liian pitkään samalla tavalla.

Parisuhde, jossa et enää tiedä mitä tarvitset.

Arki, jossa kaikki toimii paperilla mutta mikään ei oikein tunnu miltään.

Tai ihan vain tunne siitä, että olet käyttänyt liian kauan energiaa siihen, että yrität jaksaa samalla tavalla kuin ennen.

Silloin ei välttämättä tarvita valtavaa elämän remonttia.

Ei uutta brändiä.

Ei miljoonan euron lanseerausta.

Ei viittätoista uutta tavoitetta.

Joskus tarvitset yhden uuden asian.

Kokeile.

Kehitä.

Siivoa.

Vaihda rytmiä.

Vastaa yhdelle ihmiselle.

Kirjoita se teksti.

Soita musiikkia toimistossa.

Lähde pyöräilemään keskellä päivää.

Mene kahville ulos.

Istu auringossa.

Tee jotakin, joka muistuttaa sinua siitä, että työelämä ei ole pelkkä suoritus.

Minä olen huomannut tämän käytännössä.

Joskus olen kesken päivän hypännyt pyörän selkään ja käynyt vaikka vain lyhyellä lenkillä.

Kahvitauko voidaan pitää ulkona.

Kesällä nurmikolla auringossa.

Ei tämä ole mitään vallankumouksellista.

Mutta juuri siksi se toimii.

Elämän ei tarvitse muuttua kerralla.

Kokeile uutta, älä räjäytä kaikkea

Yrittäjänä minua kiinnostaa erityisesti yksi asia:

Meillä on taipumus tehdä muutoksesta aivan liian suuri.

Jos jokin ei toimi, suunnittelemme helposti koko järjestelmän uusiksi.

Räjäytämme vanhan tai myymme pois.

Uusi palvelu.

Uusi kampanja.

Uusi strategia.

Uusi verkkosivu.

Uusi elämä.

Ehkä välillä riittäisi pieni Kaizen -hiominen, jottei mieli mene aivan tukkoon.

Kauhean suuresta sopivaan.

Kiireestä rauhallisempaan.

Jatkuvasta tekemisestä välillä tekemättömään.

Vanhan rikkomisen sijaan uuden kokeilemiseen.

Minun ei tarvitse räjäyttää kaikkea.

Voin vain aloittaa. Ja katsoa, mitä tapahtuu.

Se on ehkä yksi tämän tekstin tärkeimmistä ajatuksista.

Hyppääminen ei aina tarkoita, että jätät kaiken taaksesi.

Joskus se tarkoittaa, että astut kolme milliä pois vanhasta tavasta tehdä asioita.

Raha vai hyöty?

Sitten on tietenkin raha.

Aina se tulee jossain vaiheessa vastaan.

Mielen pöpöttäjä alkaa:

”Mutta mites te sitten elätte?”

Ja siinä kohtaa pitää muistaa jotain olennaista.

Arvoa voi tuottaa monella tavalla.

Jos minulla on jotain sanottavaa, voin kirjoittaa.

Jos voin auttaa toista, voin auttaa ja autankin.

Jos voin rakentaa jotain parempaa, voin rakentaa.

Jos voin keskustella jonkun kanssa puoli tuntia ja auttaa häntä saamaan elämänsä asiat paperille, sillä voi olla enemmän arvoa kuin yhdelläkään täydellisesti suunnitellulla työpäivällä.

A4-paperi on muuten hämmästyttävä keksintö.

Päässä asiat voivat olla yksi iso sotku.

Paperilla ne muuttuvat riveiksi.

Sitten riveistä tulee asioita.

Ja asioista voi tehdä päätöksiä.

Silloin mieli ei enää hallitse koko huonetta.

Sinä palaat ohjaimiin.

JUMP – mene edeltä ja hyppää

Olen päättänyt keskittyä työssäni muutamaan asiaan.

Kirjoittamiseen.

Iloon.

Uuden kokeilemiseen.

Nykyisen kehittämiseen ilman jatkuvaa räjäyttämistä.

Ja siihen, että työpäivään saa mahtua myös elämä.

Koska jos työstä tulee paikka, jossa kaikki energia käytetään selviytymiseen, jotain on pielessä.

Minä haluan rakentaa työtä, jossa on myös musiikkia.

Pyöräilyä.

Kahvia auringossa.

Hyviä ihmisiä.

Kirjoittamista.

Ajatuksia.

Ja välillä aivan järjetöntäkin kokeilua.

Koska ehkä elämä ei kaipaa aina lisää kurinalaisuutta.

Ehkä se kaipaa välillä vähän enemmän elämää.

Ja jos sinä seisot tällä hetkellä jonkin kynnyksen edessä, sinun ei tarvitse tietää kaikkea, mitä toisella puolella tapahtuu.

Et voi kuitenkaan tietää.

Minä en tiedä.

Kukaan ei tiedä.

Mutta voit päättää, ettet jää loppuelämäksesi seisomaan reunalle.

Joskus ensimmäinen askel on pieni.

Kolme milliä. Yksikin on jo liikettä suunnaksi asti.

Mutta kolme milliä oikeaan suuntaan on enemmän kuin sata metriä paikallaan.

Joten kun olet valmis, Jump.

Ei holtittomasti.

Ei muiden painostuksesta.

Vaan omaan elämääsi päin.

Jos tunnistit itsesi tästä tekstistä, sinun ei tarvitse selvitä yksin. Me Malin Coachingilla autamme rakentamaan takaisin selkeyttä, rajoja ja sisäistä voimaa yksi askel kerrallaan. Jos haluat lisää tämänkaltaisia ajatuksia elämän tasapainosta, rajoista ja sisäisestä kasvusta, voit liittyä uutiskirjeemme mukaan: Malin uutiskirje

Tai voit lähettää ajatuksia aiheesta, jota toivoisit käsiteltävän: Palautetta kirjoittajalle

Kirjoittaja

Ville Malinen

Yrittäjä, tutkija, coach ja ihmisten kohtaaja. Ville yhdistää käytännön yrittäjäelämän, omat kokemukset ja syvemmän kasvun teemat tavalla, jossa asioita ei tarvitse kiillottaa täydellisiksi ennen kuin niistä voidaan puhua.