Kun oma mieli avaa oven, jota et edes tiennyt kantavasi

On hetkiä, jolloin elämä ei koputa nätisti.
Se ei kysele lupia. Se potkaisee oven auki – ei mitenkään “sillei kivasti”. Suoraan vaan. Fuck off -tyylillä.

Ja sitten on hetkiä, jolloin sinä itse avaat sen oven sisältä käsin.
Hiljaa. Hengittäen. Tietoisesti.
Kuunnellen itseäsi. Kysyen itseltäsi.
Valmiina kohtaamaan jotain, joka on odottanut vuosikymmeniä.

Tämä on yksi niistä hetkistä.

Aamulla kirjoitin tästä kokemuksesta ensimmäistä kertaa auki ja annoin tekstin Katjalle luettavaksi.
Hän pysähtyi ja kysyi:
“Miksi et ole koskaan kertonut tätä minulle?”

Vastasin rehellisesti:
“En ollut itsekään muistanut. Nyt muistin. Ja tarkasti.”

Ja samalla tajusin, miksi tämä nousi nyt pintaan.
Ei vain minua varten – vaan siksi, että tästä voi olla apua myös jollekin toiselle.

Ja joo… pieni kevennys tähän väliin.

Tämä ei ole kuitenkaan tarina autoista tai avaruudesta.

Tämä on tarina yhdestä hetkestä.

Eilisestä meditaatiosta.
Ja muistosta, joka nousi esiin 38 vuoden takaa.

Se ei alkanut isosti. Kaikki alkoi hengityksestä

Eilen istuin alas ja tein itselleni valmennuksen. Joskus itsen kanssa on liian bulli. Antaa tulla vaan, kaikkea on koettu. Mikä enempää voisi itseä repiä kaiken elämäni jälkeen. Eilen kuitenkin päätin laskea tuon egon alas.

Hengitin sisään ”päästän irti” ja puhalsin pitkään ulos ”antaudun”.

Ei mitään show’ta. Ei musiikkia taustalla, ei kynttiläarmeijaa. Istuin satulatuolissa ja tunnustelin jalkoja maassa. Vain minä, hengitys ja päätös kohdata mitä sitten tulikaan vastaan. Kello oli ehkä kolmetoista.

Suljin silmäni. Hengitin syvään. Rauhoituin ja aloin nähdä itseni juuri nyt.

Katsoin itseäni kuin peilistä. En yrittäjänä. En isänä. En miehenä, joka “tietää mitä tekee”. Vaan juuri sellaisena kuin nyt tarvitsin nähdä.

Siinä hän istui. Sama heppu NASA-paita päällä. Rentona. Avoimena. Kevyesti hymyillen. Sama Ville, joka rakensi kuuraketin meidän kanin kopista lapsena.

Kysyin:
“Ville, mitä sun pitää nyt tietää ja käsitellä?”

Ei tullut monologia. Ei analyysiä.

Tuli kuva.

Paluu sinne mistä kaikki alkoi

Yhtäkkiä olin lapsuudenkodissa Salmelantiellä.

Olin vauva. Äitini sylissä. Siskoni jaloissa. Veljeni siinä mukana, vaikka ei ollut vielä edes syntynyt silloin. Mieli tekee näin joskus, tuo kaiken yhteen kuvaan, kun totuus haluaa tulla näkyväksi. Myös koiramme Demi oli mukana fiiliksenä, vaikka tuli elämäämme äidin muutettua pois, 13 vuotta myöhemmin.

Valo tulvi sisään. Valkoiset matot. Aamupäivän rauha. Kaunis, elävä koti. Rauhallinen fiilis kaikin puolin juurilla.

Sitten tunnelma muuttui.

Isä lähti töihin. Näin tilanteen hänen silmiensä kautta. Auto pihasta. Sivupeili. Hahmo tiellä.

Joku odotti.

Seuraava kuva oli hiljaisempi. Liian hiljainen.

Matot vedetty rullalle. Eteinen tyhjä. Mutta energia huusi, korvissa tinnitti valkoista ääntä.

Se oli se hetki, kun keho muistaa ennen kuin mieli ymmärtää.

Korvissa alkoi soida. Se tuttu “ei kuulu mitään” -ääni. Fight-tila. Hermosto täysillä. Lentokoneen nousukiito kertaa 1000.

Ja siinä hetkessä tiesin.

Tapahtuma, jota ei koskaan käsitelty

Isä oli kääntänyt auton. Juossut sisään. Repinyt humalaisen miehen irti meidän perheestä.

Huutoa. Itkua. Sekasortoa. Ja sitten… hiljaisuus.

Tilanne hoidettiin kuin James Bondissa. Isä jatkoi päiväänsä työssä. Perhe jatkoi elämää.

Kukaan ei oikeastaan pysähtynyt.

Ei siksi, ettei olisi välitetty. Vaan siksi, että elämä meni eteenpäin. Niin kuin se tekee.

Mutta keho ei unohda.

38 vuotta myöhemmin – keho puhuu

Siinä meditatiivisessa tilassa ymmärsin:

“Tämä nousee nyt. Tämä on se hetki. Otan vastaan.”

Ei draamaa. Ei vastustusta.

Sanoin vain mielessäni:
“Tervetuloa.”

Ja sitten se tapahtui.

Väkevää voimaa nousee pintaan, kuten Bess ilmaisee laulussaan. Sama fiilis. Metsän kunigas karhu herää uniltaan mun vatsassa, ei ärtyisenä vaan arvokkaana ja ylpeänä haistellen. Pitkään kannettu trauma alkoi purkautua. Sellainen, jota en ollut edes täysin tiedostanut.

Ymmärsin samalla jotain isompaa.

Olen kantanut yli 15 vuoden alkoholittomuutta. Se ei ole sattumaa. Se ei ole vain “hyvä valinta”. Se juontaa juurensa johonkin syvempään.

Tähän.

Aloin hengittää syvään. Toin huomion jalkapohjiin. Annoin kaiken valua pois.

Ei väkisin. Ei analysoiden.

Vaan antaen.

Kun energia palaa kotiin

Sitten tuli se hetki, jota on vaikea selittää ilman että kokee sen itse.

Vatsassa ollut jännitys… suli.

Se ei vain hävinnyt. Se muuttui.

Tuntui kuin keskivartaloon olisi syttynyt aurinko. Keltainen valo. Lämpö. Voima.

Ja se ei ollut mitään “henkistä heräämishöttöä”, jota tv:ssä kuvataan.

Se oli raakaa, konkreettista elinvoimaa. Pate stadikalla juuri kun Pitkä kuuma kesä alkaa soida. Tai Metallica. Jotain todella voimaannuttavaa omassa navassa.

Sama tunne, joka nyt virtaa kun kirjoitan tätä.

Voima. Itseluottamus. Sisäinen rauha.

Ei sellaista, joka huutaa maailmalle.
Vaan sellaista, joka seisoo hiljaa ja tietää. Ylpeydellä ja hyvyydellä.

Keittiön kautta huipulle kirjaimellisesti

Siinä hetkessä tajusin jotain, mikä kolahti syvälle.

Tämä on se työ, mitä me tehdään.

Tämä.

Ei pintaa. Ei pelkkiä tavoitteita. Vaan sitä, että mennään sinne missä kaikki oikeasti alkaa.

Keittiöön. Kotiin. Juuriin.

Ja sieltä… huipulle.

Se tunne oli kuin sisäinen rauha olisi julistettu pitkän sodan jälkeen.

Mutta samaan aikaan olo oli kuin olisin ladannut akut täyteen Kreikan vesipuistossa kuukauden ajan.

Rauha ja voima samaan aikaan.

Se on yhdistelmä, jota moni etsii koko elämänsä. Tätä on älyssä tai rahassa mieletön edes mitata.

Mitä tämä tarkoittaa sinulle?

Ehkä sinä et ole kokenut samaa tilannetta.

Mutta saatat tietää tunteen tai saada kiinni kokemuksestani muussa eri kontekstissa.

Jokin painaa. Jokin väsyttää. Jokin ei ole ihan kohdallaan, vaikka kaikki näyttää ulospäin hyvältä.

Ja usein… vastaus ei ole tulevaisuudessa.

Se on menneessä, joka haluaa tulla nähdyksi. Tekstinä, keskusteluna, särönä kitarasoundissa tai vaikka maalaten.

Ei syyllistämistä varten.
Vaan vapauttamista varten.

Ja tässä kohtaa ammattilaisen tuki voi olla se ratkaiseva tekijä.

Ei siksi, ettet pärjäisi yksin.

Vaan siksi, että kaikkea ei ole tarkoitus kantaa yksin. Joskus tarvitaan kalliota maadoittamaan avuksi.

Usein ne suurimmat solmut ovat syntyneet ajassa, jolloin et ole voinut itse vaikuttaa. Ja silti sinä kannat niitä tänään.

Valmennus avaa niitä turvallisesti. Yhdessä. Näkyväksi tehden.

Ja usein, kun mennään tarpeeksi syvälle, huomataan jotain kaunista:

Ratkaisut eivät ole kaukana.
Ne ovat jo sinussa.

Usein ne ovat syntyneet jo lapsuudessa. Äidinmaidossa. Kodin energiassa. Siinä, mitä olet joskus ollut ennen kuin maailma alkoi kertoa kuka sinun pitäisi olla.

Henkilökohtainen viesti sinulle

Jos tunnet, että jokin sinussa kutsuu… älä ohita sitä.

Se ei ole heikkoutta. Se on suunta.

Me ollaan nähty tämä kerta toisensa jälkeen asiakkaiden kanssa.

Ihminen ei mene rikki kohdatessaan itseään.

Ihminen vapautuu.

Ja kun se tapahtuu, elämä ei enää tunnu samalta.

Se tuntuu omalta.

Jos uskallat katsoa sinne, minne olet vältellyt katsomasta, saat takaisin voiman, jonka luulit kadottaneesi – ja ehkä huomaat, ettei se koskaan ollutkaan poissa, se vain odotti sinua.

Haluatko kokea tämän itse?

Jos tämä teksti resonoi, ota seuraava askel minun ja Katjan matkassa.

Ei painetta. Ei pakkoa.
Vain mahdollisuus.

Kirjoittajasta

Tekstin on kirjoittanut Ville Malinen, valmentaja ja toinen Malin Coachingin perustajista. Ville työskentelee ihmisten kanssa, jotka ovat elämän käännekohdassa ja valmiita löytämään takaisin oman voimansa – ei pintaa raapien, vaan juuritasolta asti.

👉 Tutustu meidän valmennuksiin:https://malincoaching.fi

Tilaa uusimmat päivitykset ja pysy mukana matkalla kohti omaa voimaasi: https://malincoaching.fi/uutiskirje/