400 hevosvoimaa ei kuulosta miltään paperilla. Kun ne ovat puoli metriä selkäsi takana, asia muuttuu.

Olin ottanut autosta kaikki tiedot itselleni talteen.

Olin tutkinut tehot, tekniikan ja numerot. Tiesin suunnilleen, mitä odottaa. Silti oikeastaan odotin vain yhtä asiaa:

että tulisi aurinkoinen päivä.

Sitten se tuli.

Unelma tuli toteen.

Saavuin ajotapahtumaan ja sain vasta siellä tietää, että ajettavana ei ollutkaan tavallinen Ferrari, vaan avomalli.

Maranellon punainen auto. Ruskea sisustus. Katto laskettuna alas.

Istuin kuljettajan paikalle.

Sitten käynnistin auton.

Moottori heräsi aivan korvieni takana ja koko auto tuntui hetkeksi elävän. Keskimoottori oli suoraan kuljettajan penkin takana, eikä juuri mikään estänyt moottoritilan ääniä tulemasta ohjaamoon.

Kuulen sen äänen vieläkin.

Venttiilien pauhun. Moottorin räyhäkän käynnin. Sen mekaanisen murinan, joka ei kuulostanut miltään äänentoistojärjestelmältä tai sähköiseltä tehosteelta.

Se oli oikea moottori, joka työskenteli aivan selkäni takana.

Kun lähdin liikkeelle, ensimmäinen asia jonka huomasin oli ohjaus.

Se oli uskomattoman tarkka.

Auto reagoi ohjauspyörään heti ja täsmällisesti. Mieleeni tulivat lukuisat karting-ajot, joista olin aina pitänyt juuri siksi, että kartingissa auton ja kuljettajan välillä ei tunnu olevan mitään ylimääräistä.

Ajatus menee käsiin, käsistä ohjauspyörään ja siitä renkaisiin.

Ferrarissa oli samaa tunnetta.

Se vain oli paljon suurempi, paljon nopeampi ja paljon vaarallisempi.

Myös kaasu oli herkkä. Tiesin, että noin 400 hevosvoimaa irtoaisi hyvin pienellä nilkan liikkeellä.

Minulle annettiin myös ystävällinen neuvo:

Ei kannata kokeilla liian rajusti.

Perä kuulemma irtoaisi helposti, jos lähtisi reippaammin liikkeelle tai yrittäisi liian innokkaasti risteyksestä.

Hyvä tietää.

Kun kiihdytin ensimmäisen kerran maantienopeuteen, huomasin jotain hieman huvittavaa.

Edessäni näkyi lähinnä suuri kierroslukumittari ja sen korkeat lukemat. Jouduin oikeastaan etsimään katseellani, missä nopeusmittari oli.

Ja sitten tapahtui jotain, mitä en ollut odottanut.

Maantienopeudessa auto kulki hyvin rauhallisesti.

Se oli matala urheiluauto, mutta liikkui tasaisesti ja yllättävän vaivattomasti. Kierrokset olivat maltilliset eikä auto tuntunut vaativan minulta mitään erityistä.

Oikeastaan en edes ymmärtänyt, että ajoin italialaista superautoa.

Ehkä en sallinut itseni ymmärtää sitä.

Olin keskittynyt ajamiseen. Ohjaamiseen. Tiehen. Moottoriin. Siihen, että pysyisin rauhallisena.

Sitten tuli toinen kiihdytys.

Tällä kertaa lähes täysillä.

Ja silloin Ferrari päätti kertoa, mistä siinä oikeasti oli kyse.

Meteli nousi niin kovaksi, että korviin sattui. Muistan lähes sulkeneeni silmäni ajon aikana, vaikka tiesin hyvin, ettei niin tietenkään pidä tehdä.

Moottorin ääni oli räyhäkkä, korkea ja samalla murahtava.

Se ei ollut vain ääni, jonka kuuli korvilla.

Se tuntui kehossa.

Se oli kuin tiikerin karjaisu.

Ääni, joka meni suoraan luihin.

Ja juuri siinä hetkessä kaikki pidätelty ilo vain räjähti ulos.

Hymy tuli väkisin.

Tajusin, että tätähän minä olin halunnut.

Tämän takiahan superautolla halutaan ajaa.

Tämän takia ihmiset ostavat Ferrareita.

Ei siksi, että niillä pääsisi nopeammin kauppaan. Ei siksi, että liikenneympyrästä selviäisi jotenkin paremmin. Eikä varsinkaan siksi, että tavaratila olisi käytännöllinen.

Vaan tämän tunteen takia.

Sen hetken, jolloin pieni pelko muuttuu hymyksi.

Sen hetken, jolloin valtava paine saa hengityksen salpautumaan ja moottorin ääni avaa kyynelkanavat.

Silloin ymmärsin jotain myös siitä, miksi ratakäyttöön suunniteltuja, kilpa-autoista vaikutteita saaneita autoja tehdään edelleen kadulle.

Ehkä niiden tarkoitus ei olekaan vain kuljettaa meitä paikasta toiseen.

Ehkä niiden tarkoitus on muistuttaa meitä jostakin paljon vanhemmasta.

Muinaisista eläimellisistä vaistoistamme.

Siitä tunteesta, kun ihminen joutuu juoksemaan karkuun tiikeriä, hätä perässä, ja elämästä tulee yhtäkkiä hyvin yksinkertainen asia:

juokse tai kuole.

Ferrari tekee jotain hyvin erikoista.

Se ottaa tuon räjähtävän voiman, tulen ja melun, joka normaalisti kuuluisi jonnekin aivan toiseen maailmaan, ja valjastaa ne ihmisen hallittavaksi.

Tai ainakin antaa ihmisen kuvitella hallitsevansa niitä.

Sillä voimalla voi tehdä jotain hienoa. Se voi muuttaa ihmisen käsitystä siitä, mitä kone voi olla. Se voi herättää jotain henkiin myös kuljettajassa.

Ja samalla se muistuttaa, että voima ei ole koskaan täysin vaaratonta.

Ehkä juuri siinä piilee myös auton kunnioittamisen alku.

Kun tietää, että kone pystyy tekemään jotain sellaista, mitä itse ei täysin hallitse, sitä alkaa kunnioittaa.

Ferrari ei ole silloin enää vain kallis auto.

Se on jotain, jonka kanssa tehdään eräänlainen sopimus.

Minä luotan sinuun.

Sinä tottelet minua.

Mutta älä koskaan unohda, mitä sinä oikeasti olet.

Kun nousin lopulta autosta, olin edelleen minä.

Maailma oli edelleen sama. Tie oli edelleen tie ja aurinko paistoi aivan tavalliseen tapaan.

Mutta jokin oli muuttunut.

Olin saanut ajaa Ferraria.

Ja nyt ymmärsin sen eri tavalla.

Kaiken autourheilun, formulahistorian ja Maranellon legendan lisäksi ymmärsin myös jotain paljon henkilökohtaisempaa.

Olin nähnyt pedon.

Olin päästänyt sen irti.

Se oli saanut minut hetkeksi kiinni, katsonut silmiin ja muistuttanut, kuinka pieneksi ihminen voi tuntea itsensä valtavan voiman edessä.

Mutta se säästi minut.

Ja ehkä juuri siksi nousin autosta hymyillen.

Kunnioittaen.

Joskus elämässä tulee vastaan hetkiä, joita ei tarvitse selittää puhki.

Ne pitää vain elää.

Ja ehkä sama pätee myös meihin ihmisiin.

Aina ei tarvitse rakentaa itsestään uutta versiota.

Joskus pitää vain pysähtyä ja kysyä rehellisesti:

Mitä minä oikeasti haluan kokea?

Jos kaipaat elämääsi enemmän selkeyttä, suuntaa tai rohkeutta tehdä asioita omalla tavallasi, kaikkea ei ehkä tarvitse ratkaista kerralla.

Minulle yksi tällainen asia oli hyvin konkreettinen:

Halusin ajaa Ferrarilla.

Se saattaa kuulostaa pinnalliselta, mutta minulle se ei sitä ollut. Olen ollut Ferrari-fani pienestä pojasta asti. Isäni antoi minulle aikanaan koottavan Ferrari Testarossan, ja ehkä päätös oli siinä vaiheessa jo tehty.

Ferrari kuuluu tarinaani.

Nyt halusin vain kokea sen oikeasti.

Ja kun lopulta sain ajaa Ferraria kovilla kierroksilla, en tullut järkiini enkä päättänyt, etten tarvitse sellaista.

Päinvastoin.

Haluan Ferrarin. Oman Ferrarin. Ja mieluiten useamman.

Saan haluta niitä. Ja aion vielä tässä elämässä toteuttaa tuon haaveen — en muiden tai perheeni kustannuksella, vaan rakentamalla elämäni niin, että siihen mahtuu myös tämä unelma.

Ehkä Ferrari ei siis ole minulle mikään palkinto elämästä.

Se on osa sitä elämää, jonka haluan elää.

Ja ehkä siksi Ferrari on kulkenut mukanani jo lapsuudesta asti. Keltainen Testarossa rakennuspalikoina, myöhemmin haaveena, sitten kokemuksena ja vielä jonain päivänä omana autona. Meidän perheen joulukuusessakin roikkuu edelleen samainen Testarossa, vuodesta toiseen.

Minä en aio pakottaa tätä kaikkea tapahtumaan.

Aion tehdä oman osuuteni ja antaa asioiden tapahtua.

Ja kun seuraava punainen Ferrari tulee vastaan — olipa se kengissä, kellossa, avaimenperässä tai auton muodossa — otan sen vastaan.

Ferrariuus on jo päätetty ja hevosia on veressä.

Nyt on enää kysymys siitä, kuinka monta punaista Ferraria tämä elämä ehtii minulle tuoda.

Kirjoittaja

Ville Malinen

Yrittäjä, coach ja ihmisten kohtaaja. Ville yhdistää työssään käytännön elämän, yrittäjyyden ja ihmisenä kasvamisen. Kokemus on opettanut, ettei elämä aina mene suunnitelmien mukaan. Siksi myös valmennuksessa tarvitaan selkeyttä, inhimillisyyttä ja joskus vähän räjähtävää voimaa – mielellään suoraan Maranellosta.