Kun toisen ilo alkaa häiritä – miksi opimme häpeämään onnistumistamme?

Oletko koskaan huomannut, että työpaikan vaarallisin lause voi olla:

“Mä olen tästä oikeasti ylpeä.”

Ei siksi, että lauseessa olisi mitään väärää.

Vaan siksi, että joskus joku muu kuulee sen aivan kuin olisit rikkonut jotain kirjoittamatonta sääntöä.

“Älä nyt innostu liikaa.”

“Ennen kun liikaa innostutaan, KARHU tulee ensin kaataa”

“Katotaan nyt ensin, miten tässä käy.”

“No, eihän tuo nyt niin kummoinen juttu ollut.”

“Meillä muillakin on ollut ihan samanlaisia onnistumisia.”

Ja sitten se tapahtuu.

Se pieni ilme.

Kulmien kohotus.

Huokaus.

Joku puolihuolimaton kommentti.

Ja yhtäkkiä se tunne, joka vielä hetki sitten oli lämmin ja hyvä, alkaa tuntua vähän nololta.

Että ehkä minä innostuin liikaa.

Ehkä minun olisi pitänyt olla hiljempaa.

Ehkä tästä ei olisi pitänyt puhua.

Ehkä minun olisi pitänyt vain nyökätä vaatimattomasti ja jatkaa töitä.

Minusta tässä on yksi asia, josta meidän pitäisi puhua paljon enemmän.

Häpeästä, jota ihminen oppii tuntemaan omasta ilostaan.

Lapsi näyttää ilonsa. Aikuinen oppii piilottamaan sen.

Ajattele pientä lasta, joka tulee juosten kertomaan jotain aivan käsittämättömän tärkeää.

Hän on piirtänyt hienon kuvan.

Oppinut uuden asian.

Osannut ajaa pyörällä.

Rakentanut jotain.

Tai saanut ensimmäisen kerran jonkin asian onnistumaan.

Lapsi ei yleensä tule sanomaan:

Pidän tämän onnistumisen nyt kohtuullisen neutraalina, jotta kukaan ympärilläni ei tunne oloaan epämukavaksi.

Ei.

Hän tulee huutaen.

Hän näyttää.

Hän nauraa.

Hän haluaa, että sinäkin näet sen.

Ja sitten joskus elämä alkaa opettaa.

Joku nauraa.

Joku vähättelee.

Joku sanoo, että “älä nyt luule itsestäsi liikoja”.

“Ei se nyt niin ihmeellistä ole”.

Joku toinen huomauttaa, että naapurin Pekan lapsi osasi tuon jo kaksi vuotta sitten.

Tai vanhempi sanoo hyvää tarkoittaen:

“Ei nyt kannata vielä juhlia.”

Ja lapsi oppii jotain erittäin tehokasta.

Ilo kannattaa pitää vähän pienempänä.

Sitä oppia voi kantaa mukanaan pitkälle aikuisuuteen.

Hymy pyllyyn.
Naama näkkärillä.
Oma kehu haisee.
Vaatimattomuus kaunistaa..

Ja lisää muita suomalaisia motivaatiolauseita.

Sitten sama ihminen menee töihin

Ja yhtäkkiä meillä on työpaikka täynnä aikuisia ihmisiä, jotka osaavat tehdä kaiken mahdollisen — mutta eivät oikein osaa iloita siitä.

Palaverissa joku kertoo:

“Me saatiin tämä asiakas.”

Hiljaisuus.

“Hyvä.”

Seuraava asia.

Yrittäjä kertoo:

“Ensimmäinen vuosi meni paremmin kuin uskalsin odottaa.”

Ja joku vastaa:

“Joo, mutta odotas kun tulee huonompi vuosi.”

Kyllä.

Tulee varmasti.

Elämässä tulee huonompia vuosia.

Yrityksessä tulee huonoja kuukausia.

Asiakas lähtee.

Kauppa peruuntuu.

Verottaja lähettää kirjeen, jonka avaamista tekee mieli lykätä siihen asti, että kirje alkaa itse kasvattaa jalkoja.

Tiedän tämän.

Luot itsellesi omatunnon neljä päivää trampoliinilla pommpien, ja ensimmäinen naapuri pihalla mulkkaa sinut alimman hornan pannuhuoneeseen.

En minä tässä mitään ruusuista hattaraa ole tarjoamassa.

Mutta eikö meidän silti pitäisi saada joskus olla iloisia siitä, mikä meni hyvin?

Ilman että joku tulee paikalle sammuttamaan valot?

Yrittäjänä tämä voi olla vielä rajumpaa

Yrittäjyydessä onnistumisen ja epäonnistumisen välinen vuoristorata on välillä sellainen, että pitäisi varmaan saada turvavyö pakolliseksi myös sähköpostiin.

Yhtenä päivänä tulee kauppa, jota olet odottanut kolme kuukautta.

Tekisi mieli tuulettaa.

Seuraavana päivänä laskelmat näyttävätkin siltä kuin joku olisi ajanut traktorilla Excelin yli.

Siksi onnistumisen hetkistä pitää osata ottaa ilo irti.

Ei siksi, että kaikki olisi hyvin.

Vaan juuri siksi, että kaikki ei aina ole.

Jos rakennat yritystä, teet työtä, johdat ihmisiä, kasvatat perhettä ja yrität samalla pysyä itse järjissäsi, sinulla on oikeus huomata myös se, mikä onnistuu.

Sinulla on oikeus sanoa:

“Tämä meni hyvin.”

Ilman että seuraava lause on:

“…mutta en minä nyt tästä mitään numeroa tee.”

Onko vaatimattomuus joskus vain häpeän siistimpi nimi?

Suomalaisessa kulttuurissa on paljon hienoa.

Me emme yleensä pidä meteliä itsestämme.

Tehdään mitä luvataan.

Maksetaan laskut.

Pidetään hommat kasassa.

Ei kehuta itseään liikaa. Tai ollenkaan.

Mutta tässäkin on raja.

Vaatimattomuus on kaunista silloin, kun se tulee vapaudesta.

Mutta jos ihminen ei uskalla tunnustaa omaa onnistumistaan, koska pelkää muiden reaktioita, kyse ei välttämättä ole enää vaatimattomuudesta.

Se voi olla opittua itsensä pienentämistä.

Ja siinä on iso ero.

Tässä on ollut itsellä elämässä valtava opin paikka ja samalla megalomaaninen havahdus, joka ei tullut ihan pienellä rahalla lahjana.

Kaikki ilo ei tarvitse yleisön hyväksyntää

Tämä on ehkä tärkein asia, jonka haluan sanoa.

👉 Sinun ei tarvitse saada toiselta ihmiseltä lupaa olla iloinen.

Jos olet onnistunut työssäsi, ole iloinen.

Jos sait asiakkaan.

Ole iloinen.

Jos sait yrityksesi ensimmäisen kannattavan kuukauden.

OLE ILOINEN.

Jos joku kehui sinua aidosti ja se tuntui hyvältä.

Ota se vastaan.

Jos olet vuosien jälkeen löytänyt harrastuksen, joka saa sinut tuntemaan itsesi jälleen eläväksi, älä ala heti selitellä, miksi se on oikeastaan vähän lapsellista, tai maksaa monia TUHANSIA EUROJA rahaa.

Jos olet löytänyt ihmisen, jonka kanssa on hyvä olla, älä pienennä sitä siksi, että joku toinen on yksin.

Jos työsi tuntuu ensimmäistä kertaa pitkään aikaan omalta, älä häpeä sitä.

Toisen ihmisen vaikea elämä ei tee sinun hyvästä hetkestäsi väärää.

Tämän sisäistettyäsi, jos kaipaat vielä haastetta, niin kokeilepa haastaa tällä ajatusleikillä edellistä sukupolvea.

Ja tämä koskee myös surua.

Jos joku läheinen kuolee, me suremme.

Totta kai.

Mutta suru ei tarkoita sitä, että kaikki myöhempi ilo olisi uskottomuutta vainajaa kohtaan.

Elämä jatkuu.

Ja mielestäni siinä ei ole mitään kylmää.

Päinvastoin.

Se on yksi elämän armollisimmista asioista.

Työpaikan pitäisi olla paikka, jossa onnistumisesta ei tarvitse pyydellä anteeksi

Kuvittele työyhteisö, jossa ihminen voi sanoa:

“Minä onnistuin tässä.”

Ja muut eivät tunne tarvetta korjata lausetta.

Ei tarvitse sanoa:

“Joo, mutta…”

Ei tarvitse muistuttaa epäonnistumisen mahdollisuudesta.

Ei tarvitse nostaa omaa saavutustaan pöydälle vastapainoksi.

Voi vain sanoa:

“Hienoa. Olen oikeasti iloinen sinun puolestasi. Hoidit homman hienosti kotiin”.

Siinä on muuten aika hyvä johtamisen mittari.

Miten ihmiset reagoivat toistensa onnistumisiin?

Koska epäonnistumisia on helppo käsitellä.

Niihin löytyy palavereita, analyysejä, kehityskeskusteluja ja korjaavia toimenpiteitä.

Mutta onnistuminen?

Sitä saatetaan kohdella kuin vahingossa löytynyttä ylimääräistä rahaa yrityksen kassasta.

“No, hyvä.”

”That’ll do, pig. That’ll do”.

Tai jotain muuta meemiksi kelpaavaa.

Ja eteenpäin.

Miksi?

Perheissä tämä alkaa vielä aikaisemmin

Jos haluamme muuttaa tätä, meidän kannattaa katsoa myös kotiin.

Miten puhumme lasten onnistumisista?

Miten puolisomme onnistumisiin reagoimme?

Mitä tapahtuu, kun toinen alkaa innostua jostain?

Tuleeko ensimmäisenä mieleen kysymys:

“Paljonko tuo maksaa?”

Tai:

“Etkö sinä nyt jo tee ihan tarpeeksi?”

Tai:

“Onhan tuo kiva, mutta…”

Joskus meidän ei tarvitse ratkaista tai rankaista toisen ihmisen iloa.

Meidän tarvitsee vain olla siinä mukana.

Ihminen ei aina kaipaa neuvoa.

Joskus hän haluaa vain, että joku katsoo häntä silmiin ja sanoo:

“Minä näen, että tämä merkitsee sinulle paljon. Hienoa.”

Se voi olla paljon suurempi lahja kuin yksikään neuvo.

Ja sitten on se toinen puoli

Tässä kohtaa haluan olla myös rehellinen.

Toisen ilo ei tee kaikesta automaattisesti hyvää.

Jos yrittäjä juhlii menestystään samalla kun kohtelee työntekijöitään huonosti, ongelma ei ole työntekijän kateus.

Jos johtaja on ylpeä tuloksesta, joka on syntynyt ihmisten loppuun polttamisesta, sitä ei tarvitse taputtaa vain siksi, että kyseessä on “onnistuminen”, miljoonien liikevaihto tai tulos viivan alla.

Eikä jokainen kriittinen kommentti ole ilon vihaamista.

Joskus joku yrittää oikeasti auttaa näkemään asian, jota emme itse näe.

Siksi tarvitaan erottelukykyä.

Kaikkea kritiikkiä ei pidä torjua häpeänä.
Mutta kaikkea iloa ei myöskään pidä ampua alas kritiikkinä.

Siinä on iso ero.

Jos olet oppinut pienentämään itseäsi, sinun ei tarvitse jatkaa sitä

Ehkä huomaat nyt jotain itsessäsi.

Ehkä olet juuri se ihminen, joka onnistuu ja sanoo heti:

“Ei tässä mitään.”

Ehkä saat hyvää palautetta ja alat perustella, miksi toinen liioittelee.

Ehkä joku sanoo olevansa sinusta ylpeä ja vaihdat nopeasti puheenaihetta.

Ehkä olet rakentanut yritystä vuosia, mutta et vieläkään oikein kehtaa sanoa ääneen:

“Minä olen ylpeä siitä, mitä olen saanut aikaan. Meillä on aika upea kauppa.”

Jos näin on, haluan sanoa sinulle yhden asian.

Sinussa ei ole mitään väärää.

Mutta ehkä jokin vanha sääntö kaipaa päivitystä.

Sen säännön, jonka mukaan ilo pitää ansaita uudelleen joka päivä.

Sen säännön, jonka mukaan muiden pitää hyväksyä onnistumisesi ennen kuin saat itse hyväksyä sen.

Sen säännön, jonka mukaan sinun pitää olla vähän pienempi, jotta muiden olisi mukavampi olla.

Ei tarvitse.

Sinun ilosi ei vie keneltäkään mitään pois

Tämä ei tarkoita sitä, että sinun pitäisi muuttua ihmiseksi, joka kailottaa jokaisen onnistumisensa sosiaaliseen mediaan ja ostaa kuohuvaa aina kun jossain excelissä näkyy vihreä solu.

Jumalauta ei.

Saat olla myös hiljaa.

Saat pitää ilosi itselläsi.

Mutta jos haluat jakaa sen, SAAT JAKAA SEN.

Ja jos joku toinen onnistuu, ehkä meidän kaikkien kannattaisi opetella yksi vanha mutta yllättävän vaikea taito:

olla onnellisia hänen puolestaan ilman, että teemme siitä kertomusta itsestämme.

Se on aikuisuutta.

Se on johtamista.

Se on hyvää vanhemmuutta.

Se on hyvää ystävyyttä.

Ja yrittäjyydessä se voi olla jopa kilpailuetu.

Lisäksi, se hyvä voi tulla myös omaankin nilkaan.

Koska ihminen, joka saa onnistua ilman että häntä nolataan, uskaltaa myös yrittää uudelleen.

Ja ihminen, joka uskaltaa yrittää uudelleen, tekee lopulta asioita, joita varovainen ihminen ei koskaan edes aloita.

Pidä siis ilosi

Jos sait tänään jotain aikaan, josta olet ylpeä, älä kiirehdi pois siitä tunteesta.

Jos yrityksesi otti pienen askeleen eteenpäin, huomaa se.

Jos työpäivä oli hyvä, anna sen olla hyvä.

Jos olet pitkästä aikaa aidosti innostunut jostain, älä tapa innostusta siksi, että joku toinen ei ymmärrä sitä.

Ja jos joku yrittää tehdä ilostasi pienemmän, muista:

Hänen epämukavuutensa ei ole sinun häpeäsi.

Ehkä tässä on koko jutun ydin.

Me emme tarvitse enemmän ihmisiä, jotka osaavat selittää toisilleen, miksi heidän pitäisi olla vähemmän iloisia.

Me tarvitsemme ihmisiä, jotka osaavat sanoa:

“Mahtavaa. Kerro lisää.”

Ja ehkä ensi kerralla, kun joku ympärilläsi onnistuu, kokeile sitä.

Älä vertaa.

Älä korjaa.

Älä tuo heti omaa tarinaasi pöytään.

Katso ihmistä.

Hymyile.

Ja sano:

“Olen oikeasti iloinen sinun puolestasi.”

Se ei maksa mitään.

Mutta sille toiselle ihmiselle se voi merkitä aivan helvetin paljon.

Ja jos sinä itse olet se ihminen, joka on opetellut pienentämään omaa iloaan muiden vuoksi, niin nyt voisi olla hyvä hetki opetella jotain muuta.

Sinä saat iloita.
Sinä saat onnistua.
Sinä saat olla ylpeä.
Ja sinun ei tarvitse pyytää siitä keneltäkään anteeksi.

Jos tämä teksti osui johonkin tuttuun kohtaan, sinun ei tarvitse selvittää sitä yksin. Malin Coachingilla autamme rakentamaan takaisin selkeyttä, rajoja ja sisäistä voimaa niin, että elämä ei enää perustu jatkuvaan muiden hyväksynnän hakemiseen.

Jos kaipaat rinnallesi ihmistä, jonka kanssa asioita voi katsoa suoraan mutta turvallisesti, olet tervetullut juttelemaan.
👉 Tavataan valmennuksessa vaikka kotisohvaltasi käsin.

Jos taas haluat ensin vain lukea, ajatella ja tunnustella rauhassa, liity uutiskirjeeseemme. Kaiken ei tarvitse tapahtua tänään.

Joskus suurin askel on se, että lakkaa pyytämästä anteeksi sitä, että elämä tuntuu hyvältä.

Kirjoittaja

Ville Malinen on yrittäjä, coach ja ihmisten kohtaaja, joka tarkastelee työelämää, yrittäjyyttä ja ihmisyyttä käytännön kokemuksen kautta. Hänen lähestymistavassaan yhdistyvät suora puhe, inhimillisyys ja ajatus siitä, ettei ihmistä tarvitse korjata rikkinäisenä — joskus pitää vain rakentaa uudelleen ne rajat ja toimintatavat, jotka elämä on matkan varrella kolhinut. Ville on myös täysin ylpeä tästä tekstistä maailmalle saadessaan jakaa tämän heurekan kaikille.

Uutiskirje: Tilaa Malin Coachingin uutiskirje
Palaute ja aihe-ehdotukset: Jaa kokemuksesi ja ehdota aihetta