Kun vahva ihminen väsyy hiljaa

Kirjoitan tämän keskiviikkona toukokuussa.

Elämä on opettanut minulle vuosien aikana yhden asian melko kovalla kädellä:

Miehen tehtävä ei ole kantaa koko maailmaa harteillaan.
Vaan rakentaa sellainen sisäinen rakenne, jonka varaan elämä, rakkaus, työ ja läheiset voivat turvallisesti nojata.

Kun miehen rakenne kantaa terveesti, nainen voi tuoda siihen lämpöä, elämää ja hyvää energiaa.
Mies kantaa.
Nainen palauttaa.
Ja parhaimmillaan siinä syntyy jotain hyvin kaunista ja rauhallista.

Mutta tässä kohtaa elämä tekee sen klassisen tempun, jota kukaan ei huomaa ajoissa.

Rakenne ei yleensä romahda yhdessä yössä kuin Hollywood-elokuvassa.
Se murtuu hiljaa.
Sisältäpäin.
Pala kerrallaan.

Ja kummallista kyllä, kaikkein vahvimmat ihmiset ovat usein niitä, jotka eivät huomaa sortuvansa ennen kuin lattia on jo vastassa.
Koska he ovat tottuneet selviytymään vielä yhdestä päivästä.
Ja vielä yhdestä.

Kuinka moni ihminen kantaa enemmän kuin näyttää ulospäin?
Ja kuinka usein omat rajat katoavat vähitellen auttamisen, velvollisuuden tai lojaaliuden alle?

Ehkä jokaisen olisi joskus hyvä pysähtyä kysymään itseltään:

Kannanko itseäni terveesti — vai kannanko vain muiden odotuksia?

Koska maailma on täynnä ihmisiä, jotka taputtavat sinua olalle niin kauan kuin uhraat itseäsi heidän hyväkseen.
Mutta kokeilepa sanoa ensimmäistä kertaa “ei”.

Silloin näet nopeasti, ketkä oikeasti välittivät sinusta — ja ketkä vain siitä, mitä sait heille aikaan.

Koin reilu kymmenen vuotta sitten tapahtumasarjan, joka muutti tapaani nähdä ihmiset, rajat ja myös itseni.

Olin ollut pari vuotta yrittäjänä ja yritystoiminta oli lähtenyt hyvin käyntiin.
Asiakkaita tuli lisää, töitä riitti paljon ja myös taloudellisesti asiat näyttivät hyvältä.

Ja siinähän se ansa usein onkin.

Kun elämä näyttää ulospäin hyvältä, harva huomaa kuinka paljon ihminen alkaa samalla kuluttaa itseään sisältä käsin.

Samaan aikaan elämässä alkoi tapahtua asioita, joita en silloin vielä täysin ymmärtänyt.

Aloin saada paljon yhteydenottoja läheiseltä tuttavaltani.
Aluksi ne kuulostivat välittämiseltä.

“Missäs kaukana ajelet?”
“Ajele varovasti.”
“Onpa pitkä matka kotiin.”
”Onko taas lähdettävä reissuun ja kuinka pitkälle?”

Ja juuri näin moni epäterve dynamiikka alkaa.

Ei huutamalla.
Ei uhkaamalla.
Vaan pienellä tunteella siitä, että sinua tarvitaan jatkuvasti. Pienellä horjutuksella.

Ja jos olet ihminen, joka haluaa auttaa, et edes huomaa milloin välittämisestä tuli velvollisuus.

Vähitellen keskustelut kuitenkin muuttuivat.

Mukaan tuli rahapyyntöjä, avun tarpeita ja jatkuvia odotuksia siitä, että olisin käytettävissä myös vapaa-ajalla.
Autoin viikonloppuisin heidän yritystoiminnassaan ja myös puolisoni osallistui usein auttamiseen pitkälle iltaan asti.

Rahaa lainattiin, laskuja maksettiin myöhässä ja osa jäi pitkäksi aikaa avoimeksi.

Jälkikäteen ymmärsin jotain hyvin tärkeää:

Jos ihminen jatkuvasti joustaa omista rajoistaan, hän alkaa vähitellen menettää tunteen siitä, missä hänen rajansa edes kulkevat.

Ja siinä vaiheessa ihminen ei enää auta siksi, että haluaa.
Hän auttaa siksi, että pelkää ja välttelee rakentuvaa konfliktia, syyllisyyttä tai toisen pettymystä.

Oletko koskaan huomannut antavasi niin paljon, että oma jaksamisesi alkaa hiljalleen kulua?
Entä tunnistatko elämässäsi ihmissuhteita, joissa tunnet jatkuvaa velvollisuuden tunnetta?
Lainaat rahaa ja saat maksun vain puolittain takaisin. Tai lainaat tietokoneita ja saat koneet rikottuina palautuksena vain ”tällaisiä nämä tietokoneet ovat kestämään”.

Kerran myöhään perjantai-iltana sain soiton ja tuttavani pyysi 350 euroa jälleen lyhyeksi lainaksi.
Muistan sanoneeni tuolloin ensi kertaa ”ei tällä kertaa” ja vastaukseksi sain valtavan huudon ja syyllistykset. Olin tuolloin ystäviemme kanssa mökkeilemässä ja muistan, että puhelulun jälkeen sisäinen maisemani oli täysin myllätty syyllityydessä.

Myöhemmin ymmärsin myös jotakin epämukavaa:

Jos sama dynamiikka toistuu monen ihmisen kohdalla, kyse ei yleensä ole yksittäisestä väärinkäsityksestä.
Se on toimintamalli. Pahamainen kaava, jota harva tunnistaa elämässään, varsinkaan lähipiirissä.

Ja toimintamallit paljastavat ihmisestä usein enemmän kuin yksittäiset sanat koskaan.

Toinen kerta oli merkittävä kun meidät kutsuttiin juhlaan tuttavamme luo.

Olin ollut pitkään työmatkoilla ja ajatus juhlista tuntui todellakin houkuttelevalta.
Todellisuudessa olisin ehkä tarvinnut enemmän lepoa kuin sosiaalista iltaa.

Mutta ihminen tekee usein juuri silloin huonoimmat päätöksensä, kun hän on valmiiksi uupunut.

Silloin rajat ovat matalammalla.
Kärsivällisyys heikompi.
Ja tunnepuolustus väsyneempi.

Juhlat järjestettiin laivalla vesillä.

Alkuilta oli lämminhenkinen. Kävimme risteilyllä ja palasimme laituriin takaisin juhlan viettoon.
Muistan kuinka katselin veden pintaa ja ilta-aurinkoa, yrittäen hetkeksi unohtaa kiireen ja jatkuvan kuormituksen.

Ilta eteni hyvässä tunnelmassa.
Ruokailun jälkeen osa siirtyi saunaan ja liityin myöhemmin mukaan.

Saunassa keskustelu siirtyi työelämään, huonoihin entisiin esimiehiin, yrittämiseen ja elämäntilanteisiin.
Aluksi tunnelma oli neutraali ja jopa humoristinen.

Vähitellen keskustelu kuitenkin muuttui sävyltään.

Tuttavani alkoi nostaa itseään esille vähättelemällä muita ihmisiä, jotka eivät edes olleet paikalla puolustamassa itseään.

Ja se kertoo ihmisestä usein enemmän kuin mikään muu.

Jos joku tarvitsee muiden pienentämistä tunteakseen itsensä suureksi, hänen itseluottamuksensa on rakennettu pahvista tai jostain muusta hatarasta aineesta.

Olin kuullut tätä aiemminkin, mutta tällä kertaa jokin sisälläni reagoi voimakkaammin.

Tuossa vaiheessa elämääni olin rakentanut itselleni vahvan oikeudentajun, joka tuossa kohtaa tosin oli hieman väsynyt viikon paineista.
Kuitenkin päätin puolustaa niitä ihmisiä, joista puhuttiin alentavasti.
Yksi heistä oli läheinen tuttavani, jolta olin paljon oppinyt yrittämisestä, eikä juuri hän ollut paikalla kuulemassa, mitä hänestä puhutaan tässä tilaisuudessa.

Puhuminen hopeaa, vaikeneminen kultaa.

Jäin hopealle siinä vaiheessa kun kerroin rauhallisesti olevani eri mieltä.

Ja joskus juuri siinä hetkessä ihminen huomaa, kuinka herkästi ilmapiiri muuttuu, kun joku uskaltaa asettaa rajan tai sanoa ääneen eriävän mielipiteen. Jos et ole samaa mieltä asiasta, olet erimieltä ja toisille uhka.

Oletko koskaan huomannut, kuinka jotkut ihmiset hyväksyvät rehellisyyden vain silloin, kun se tukee heidän omaa näkemystään?

Tilanne kiristyi nopeasti.
Äänenpainot nousivat ja tunnelma muuttui painostavaksi.
Muut paikallaolijat joutuivat rauhoittamaan tilannetta.

Juhlien järjestäjä poistui paikalta ja ilta jatkui hetken aikaa epäselvässä tunnelmassa.

Myöhemmin päätin kuitenkin vielä keskustella hänen kanssaan kahden kesken, koska uskoin tilanteen olevan selvitettävissä puhumalla.

Ja sekin on muuten hyvin tyypillistä ihmisille, joilla on vahva oikeudentaju.

He uskovat liian pitkään siihen, että kaikki konfliktit voidaan ratkaista järjellä ja rehellisyydellä.

Valitettavasti maailma ei aina toimi niin.

Kävelin hänen luokseen ja keskustelu alkoi nopeasti syyttävään sävyyn.

Kuulin useita loukkaavia kommentteja ja vähättelyä.
Useita asioita myös vääristeltiin tavalla, jonka tarkoitus tuntui olevan minun heikentämiseni.

Pysyin pitkään rauhallisena. Ainakin niin yritin parhaani mukaan.

Mutta kun sanat tulevat ihmiseltä, johon olet luottanut, ne osuvat syvemmälle kuin ulkopuolisen kommentit.

Tiedostin, että minua pyrittiin mustamaalaamaan, mutta puolustin edelleen itseäni ja omia näkemyksiäni.

Jossain vaiheessa sorruin kuitenkin itsekin vastaamaan samalla energialla.
Aloin nostaa esille tekoja, laiminlyöntejä ja niiden vaikutuksia muihin ihmisiin — myös itseeni.

Ja siinä kohtaa keskustelu ei enää ollut keskustelu.

Se muistutti enemmän hallitsematonta ostoskärrykolaria jäisellä parkkipaikalla kuin kahden aikuisen ihmisen välistä dialogia.

Paikalle tullut juhlaväki keskeytti tilanteen nopeasti, jonka jälkeen tiemme erkanivat vuosiksi.

Ei tullut enää mutisevia soittoja päivittäin tältä henkilöltä.

Syyllistin itseäni tapahtuneesta pitkään.

Ja se on muuten yksi julmimmista asioista ihmisessä, jolla on omatunto.

Hän etsii ensimmäisenä syytä itsestään — vaikka olisi ollut pitkään tilanteessa, jossa hänen rajojaan rikottiin pala palalta.

Jälkikäteen ymmärsin, että olin jo pitkään ohittanut oman hyvinvointini, palautumiseni ja rajani.

Olisi pitänyt hakea apua tilanteeseen aikaisemmin.

Tuolloin vasta loppukesänä pääsimme puolisoni kanssa kriisiavun piiriin käsittelemään tapahtunutta.
Myöhemmin vuosien päästä saimme myös tuttavani kanssa yhteisen keskustelun asiantuntijan avustuksella.

Keskustelu auttoi näkemään tilanteen objektiivisemmin.

Ymmärsin jotain hyvin tärkeää:

Vahvuus ei tarkoita loputonta sietämistä.
Hyvyys ei tarkoita omien rajojen jatkuvaa ylittämistä muiden vuoksi.

Ja ehkä kaikkein tärkeimpänä:

Kaikkea ei tarvitse kantaa todistaakseen olevansa hyvä ihminen.

Tämän kokemuksen kautta aloin tunnistaa syvemmin omaa arvoani.

Päätin, etten enää anna muiden loukkausyritysten määrittää sisäistä maailmaani tai hyvinvointiani.

Itseluottamus alkoi rakentua uudelleen.
Samoin rajat.

Ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ymmärsin, ettei rauha synny siitä, että miellyttää kaikkia.
Vaan siitä, ettei enää hylkää itseään muiden vuoksi.

Ja joskus elämä opettaa rajojen merkityksen vasta silloin, kun joku yrittää rikkoa ne.
Valitettavan usein huomaat rajasi, vasta kun ne ovat ylitetty.

Kysy itseltäsi rehellisesti

Missä kohdassa sinä annat liikaa?
Kenelle yrität edelleen todistaa arvoasi?
Ja mitä tapahtuisi, jos ensimmäistä kertaa valitsisitkin oman hyvinvointisi ilman syyllisyyttä?

Koska lopulta maailma ei palkitse ihmistä siitä, että hän uupui hiljaa muiden hyväksi.
Useimmiten maailma vain jatkaa eteenpäin.

Selvennä itsellesi hyvinvoinnin ja palautumisen rajat.
Pysy niissä, vaikka joku yrittäisi horjuttaa niitä.

Ja ennen kaikkea:

Hae aina ammattiapua, jos löydät itsesi kriisin keskeltä.
Älä jää yksin.
Keskusteluapu, kriisituki ja ulkopuolinen näkökulma voivat olla ratkaiseva askel takaisin tasapainoon.

Joskus suurin kasvu ei tapahdu silloin, kun opimme kantamaan enemmän,
vaan silloin, kun opimme laskemaan irti siitä, mikä ei enää kuulu kannettavaksemme.

Nykyään ymmärrän myös jotain muuta.

Aika kultaa muistot — ja multaa loput.

Ja ehkä siinä on miehen rakkauden yksi hiljaisimmista muodoista:
ei jäädä vihaamaan, vaikka olisi ollut syytä.
Vaan opitaan, rakennetaan rajat uudelleen ja jatketaan elämässä eteenpäin hieman viisaampana ja hieman pehmeämpänä.

Ja viimeinen totuus:

Joskus elämä ei pyydä meitä kantamaan enemmän.
Se pyytää meitä viimein laskemaan irti siitä, mikä ei koskaan kuulunut yksin kannettavaksemme.

Jos tunnistit itsesi tästä tekstistä, sinun ei tarvitse rakentaa itseäsi takaisin yksin.

Me Malin Coachingilla autamme ihmisiä löytämään takaisin omiin rajoihinsa, sisäiseen voimaansa ja rauhallisempaan tapaan elää — ilman jatkuvaa selviytymistä.

Voit ottaa yhteyttä matalalla kynnyksellä sähköpostikonsultaation tai coachingin kautta.

Kirjoittaja: Ville Malinen

Hän on yrittäjä, coach ja ihmisten kohtaaja, joka yhdistää työssään käytännön elämänkokemuksen, yrittäjyyden ja syvemmän ihmisenä kasvun. Hänen tekstinsä käsittelevät usein jaksamista, rajoja, ihmissuhteita ja sisäisen voiman rakentamista rehellisesti, lämpimästi ja samaistuttavasti.

Tilaa uutiskirjeemme

Kuule lisää tämänkaltaisia ajatuksia hyvinvoinnista, rajoista ja sisäisestä kasvusta:
Malin Coaching uutiskirje

.. tai jaa oma kokemuksesi tekstiin liittyen täällä.