Kun vasara lensi kädestä – mitä kuuraketti opetti minulle itsevarmuudesta
Muistatko vielä jonkin hetken lapsuudestasi, jolloin tiesit täysin varmasti, mitä olet tekemässä?
Et ehkä osannut selittää sitä kenellekään.
Et tarvinnut koulutusta. Et ohjekirjaa. Et hyväksyntää.
Sinä vain tiesit.
Minä olin ehkä viisivuotias tai kuusivuotias, kun rakensin pihallemme kuurakettia.
Olimme katsoneet isän kanssa James Bondia ja siellä oli tietenkin kuuraketti. Siinä kohtaa asia oli käytännössä päätetty.
Sellainen piti saada itsellekin.
Ei ollut väliä, ettei meillä ollut mitään avaruusinsinöörin piirustuksia.
Oli raakalautaa.
Oli vasara.
Oli sinkittyjä nauloja.
Ja minulla oli suunnitelma.
Salainen suunnitelma, jonka tärkein toteuttaja olin minä itse.
Kevät, vasara ja maailman tärkein tehtävä
Muistan siitä hetkestä yllättävän paljon.
Oli kevät ja maailman tärkein tehtävä.
Salainen tehtävä, niin kuin Bondillakin.
Olin pihalla puun alla. Linnut lauloivat ja ilmassa tuoksui sellainen kevään oma tuoksu, jota on vaikea selittää ihmiselle, joka ei ole sitä itse kokenut.
Kädessä oli vasara.
Toisessa ehkä naula.
Ja edessä puuta, josta piti saada aikaan jotakin aivan muuta kuin mitä se oikeastaan oli.
Nauloja kului.
Vasara lensi välillä kädestä.
Lauta ei varmasti ollut suorassa.
Ja jos joku olisi silloin tullut paikalle katsomaan rakennusprojektini työnjälkeä, hän olisi saattanut käyttää sanaa ”mielenkiintoinen”.
Minä en kuitenkaan ollut tekemässä mielenkiintoista rakennelmaa.
Olin rakentamassa kuurakettia.
Ja jokaisen naulan kohdalla tapahtui jotakin tärkeää.
Kun naula upposi puuhun kantaa myöten, tiesin onnistuneeni.
Sitten seuraava.
Ja seuraava.
Jokainen naula oli pieni todiste siitä, että osasin.
Lopulta puinen ratti tuli kiinni.
Sitten saattoi alkaa matka.
Silloin en kysynyt, olenko tarpeeksi hyvä
Tätä muistoa olen miettinyt myöhemmin paljon.
Koska siinä oli jotakin, mitä moni meistä aikuisena kaipaa.
Itsevarmuutta.
Ei sellaista päälle liimattua itsevarmuutta, jossa vakuutellaan itselle ja muille, että kyllä tässä pärjätään.
Vaan sellaista hiljaista varmuutta, joka sanoo:
Minä tiedän mitä teen.
Vaikka et oikeasti tiedä.
Minä en tiennyt, miten kuuraketti rakennetaan.
En tiennyt rakentamisesta mitään.
En tiennyt, tuleeko siitä hieno.
En tiennyt, kestääkö se.
Enkä varmasti osannut tehdä siitä James Bondin kuuraketin kaltaista.
Mutta yksi asia oli varma.
Minä kokeilin.
Ja ryhdyin hommiin.
Siinä iässä en pysähtynyt miettimään, olenko riittävän hyvä.
En kysynyt, mitä muut ajattelevat.
En pelännyt epäonnistumista.
Vasara vain käteen ja hommiin.
Mitä meille tapahtui matkalla aikuisuuteen?
Sitten kasvoimme.
Opimme vertailemaan itseämme.
Opimme, että pitäisi osata.
Opimme, että pitäisi onnistua ensimmäisellä kerralla.
Opimme, että muiden mielipiteillä on merkitystä.
Ja jossain vaiheessa alamme helposti tehdä elämästä vähän liian vaikeaa.
Haluaisimme vaihtaa työtä, mutta mietimme, olenko minä nyt siihen liian vanha.
Haluaisimme aloittaa yrityksen, mutta mietimme, mitä muut ajattelevat.
Haluaisimme sanoa ei, mutta pelkäämme tuottavamme pettymyksen.
Haluaisimme aloittaa uuden harrastuksen, mutta ajattelemme, että pitäisi ensin olla hyvä.
Haluaisimme rakentaa jotakin omaa, mutta jäämme suunnittelemaan.
Ja sitten ihmettelemme, miksi emme tunne itseämme enää rohkeiksi.
Ehkä ongelma ei ole siinä, että rohkeus olisi kadonnut.
Ehkä olemme vain alkaneet vaatia itseltämme ennen tekemistä sellaista varmuutta, joka lapsena syntyi tekemisen aikana.
Lapsuuden minä ei tarvitse hävetä
Tässä kohtaa haluan sanoa yhden asian erityisesti sinulle, joka olet elänyt jo hyvän matkaa aikuisuutta.
Älä katso lapsuutesi itseäsi vain sen kautta, mitä silloin puuttui.
Katso myös sitä, mitä sinussa oli.
Ehkä olit utelias.
Ehkä rakentelit.
Ehkä tanssit olohuoneessa.
Ehkä kiipesit puuhun.
Ehkä kirjoitit tarinoita.
Ehkä järjestit pehmolelut jonkin käsittämättömän tärkeän kokouksen ympärille.
Ehkä olit rohkea tavalla, jota et enää muista.
Lapsuudessa oli varmasti asioita, joita et saanut.
Ehkä oli sanoja, joita olisit tarvinnut kuulla.
Ehkä olisit tarvinnut enemmän turvaa, kannustusta tai hyväksyntää.
Mutta samalla sinussa oli jotakin, mikä jaksoi yrittää.
Se lapsi ei ollut valmis.
Ei tietenkään.
Mutta hänen ei tarvinnutkaan olla.
Hän sai olla keskeneräinen ja silti ryhtyä rakentamaan kuurakettia.
Voisimmeko antaa itsellemme siitä tunnustusta?
Minusta meidän pitäisi.
Ei siksi, että lapsuutta pitäisi romantisoida.
Kaikilla ei ole ollut helppoa lapsuutta, eikä tarvitse teeskennellä, että olisi.
Vaan siksi, että voimme nähdä itsessämme muutakin kuin ne kohdat, joissa emme onnistuneet.
Voimme antaa tunnustusta sille pienelle tytölle tai pojalle, joka yritti.
Sille, joka jaksoi.
Sille, joka keksi leikin.
Sille, joka uskalsi kysyä.
Sille, joka rakensi jotain vaikka vasara lensi kädestä.
Sille, joka ei vielä tiennyt, kuinka monta kertaa elämässä tulisi myöhemmin kuulla olevansa vääränlainen, liian paljon, liian vähän, liian vanha, liian nuori, liian kunnianhimoinen tai liian herkkä.
Se lapsi ei tiennyt näitä asioita.
Hän tiesi vain, että kuuraketti piti rakentaa.
Ja siksi hän rakensi.
Itsevarmuus ei aina tule takaisin ajattelemalla
Tämä on ehkä se tärkein asia, jonka oma kuurakettini opetti minulle.
Joskus odotamme, että ensin tuntisimme itsevarmuutta ja vasta sitten uskaltaisimme toimia.
Todellisuudessa järjestys voi olla aivan toinen.
Toimi ensin. Itsevarmuus tulee perässä.
Laita yksi naula.
Soita se puhelu.
Lähetä se viesti.
Sano se asia, jonka olet tiennyt jo pitkään.
Aloita se projekti.
Tee ensimmäinen luonnos.
Kävele ensimmäinen kilometri.
Pyydä apua.
Sano ei.
Sano kyllä.
Ei sinun tarvitse tietää vielä koko matkaa.
Viisivuotiaskaan ei tiennyt.
Hänellä oli vain kuuraketti.
Ja vasara.
Sinussa on edelleen se sama ihminen
Ehkä olet tänään väsynyt.
Ehkä olet kantanut vastuuta vuosia.
Perheestä, työstä, yrityksestä, vanhemmista, muista ihmisistä.
Ehkä olet ollut pitkään se, joka tietää mitä tehdään, vaikka sisälläsi olisi välillä ollut aivan toinen tunne.
Ja ehkä olet alkanut epäillä itseäsi.
Silloin haluaisin sinun palaavan hetkeksi siihen paikkaan, jossa tiesit olevasi rohkea.
Ei siksi, että voisit palata lapsuuteen.
Vaan siksi, että voisit muistaa jotakin olennaista itsestäsi.
Se ihminen ei ole kadonnut.
Hän on vain kasvanut.
Hänellä on nykyään enemmän kokemusta, enemmän vastuuta ja todennäköisesti myös enemmän kolhuja.
Mutta hän osaa edelleen aloittaa.
Ja tällä kertaa hän saa tehdä sen aikuisen viisaudella, jota lapsella ei vielä ollut.
Mitä jos rakentaisit tänään yhden pienen kuuraketin?
Ei tarvitse muuttaa koko elämää.
Itse asiassa en edes suosittele sitä.
Valitse yksi asia, jota olet lykännyt.
Jokin riittävän pieni, että voit oikeasti tehdä sen.
Älä kysy ensimmäisenä:
”Uskallanko?”
Kysy:
”Mikä on ensimmäinen naula?”
Sitten lyö se.
Ja jos vasara lentää kädestä, nostetaan se maasta.
Ei siitä tarvitse tehdä numeroa.
Elämä ei ole rakennusmessujen täydellinen mallikappale. Joskus lauta on vinossa, naula menee väärään paikkaan ja koko komeus näyttää hetken siltä, että se saattaa lähteä avaruuteen jo ennen laukaisua.
Silti sitä voi rakentaa.
Ja ehkä juuri siinä on aikuisen rohkeuden kauneus.
Emme enää tarvitse tunnetta siitä, että mikään ei voi mennä pieleen.
Me tarvitsemme vain riittävästi luottamusta siihen, että jos jokin menee pieleen, selviämme siitäkin.
Minun kuurakettini ei ollut täydellinen.
Mutta se oli minun.
Ja sen äärellä olin itsevarma.
Ehkä sinullakin on jossain mielesi perukoilla oma kuurakettisi.
Hetki, jolloin olit pieni, mutta tiesit.
Hetki, jolloin kätesi osasivat ennen kuin pääsi ehti epäillä.
Etsi se.
Anna sille lapselle tunnustus.
Ja ota häneltä mukaan yksi asia tähän päivään:
Rohkeus ei tarkoita sitä, ettei vasara koskaan putoa kädestä. Rohkeus on sitä, että nostat sen ja jatkat rakentamista.
Jos tunnistit itsesi tästä, sinun ei tarvitse rakentaa seuraavaa vaihetta elämässäsi yksin. Malin Coachingilla kohtaamme ihmisiä juuri siinä kohdassa, jossa vanhat keinot eivät enää kanna, mutta uutta suuntaa ei vielä täysin näe. Coachingissa voimme yhdessä löytää selkeyttä, rajoja, rohkeutta ja käytännön seuraavia askelia – ilman että sinun tarvitsee ensin muuttua joksikin toiseksi.
Voit myös jakaa ajatuksesi tai aiheen, jota toivoisit käsiteltävän. Joskus yhdestä lapsuusmuistosta voi aueta yllättävän tärkeä ovi.
Kirjoittaja
Ville Malinen on yrittäjä, coach ja ihmisten kohtaaja. Hän yhdistää käytännön elämän, yrittäjyyden ja syvemmän kasvun tavalla, jossa elämän kolhut eivät ole este vaan osa kokemusta, jonka päälle voi rakentaa jotain vahvempaa. Tämän kirjoituksen teema on hänelle erityisen tärkeä: joskus tarvitsemme aikuisena ennen kaikkea muistutuksen siitä, että rohkeus on ollut meissä jo kauan ennen kuin opimme epäilemään itseämme.
Varaa valmennnusaika Villen kanssa täältä: Yrittäjävalmennus – yksilöcoaching 1h
