Koska viimeksi olit oikeasti läsnä omassa elämässäsi?

Koska viimeksi joit aamukahvin niin, että oikeasti maistoit sen?

Et samalla kun selasit puhelinta, mietit päivän ensimmäistä palaveria ja yritit jo päässäsi ratkaista kolme neljä ongelmaa, joita ei ehkä edes ole vielä olemassa.

Vaan niin, että kuppi oli kädessä.

Kahvi oli kuumaa.

Huomasit sen tuoksun.

Maistoit ensimmäisen hörpyn ja ajattelit hetken vain: onpa hyvä kahvi.

Tai ehkä ajattelit myös: onpas meillä upeat kahvimukit – niistä mun kaverikin mainitsi.

Siinä se.

Ei mitään mullistavaa.

Ja juuri siksi se on niin tärkeää.

Olen viime aikoina miettinyt paljon läsnäoloa. Mitä se oikeastaan tarkoittaa ja miksi sillä tuntuu olevan niin suuri vaikutus siihen, miltä päivä tuntuu.

Olen tullut siihen tulokseen, ettei läsnäolo tarkoita sitä, että pitäisi istua puoli tuntia silmät kiinni, kynttilä vieressä ja yrittää saavuttaa jokin valaistunut tila.

Joskus läsnäolo on paljon arkisempaa.

Se on kahvikuppi.

Lapsen nauru.

Koiran kanssa ulos lähteminen.

Puolison kuunteleminen.

Tai se, että istut tietokoneen ääreen ja annat itsellesi luvan kuunnella, mitä oikeasti haluat sanoa.

Minä kutsun sitä työn luksukseksi.

Sitä, että saan istua koneelle ilman jatkuvaa kiirettä ja kuunnella, mitä minulla oikeasti on sanottavana.

Sitä, että voin antaa ajatukselle tilaa tulla sen sijaan, että yrittäisin puristaa sen väkisin ulos.

Sitä, että työ ei ole vain tehtävälistan suorittamista, vaan myös mahdollisuus pysähtyä, ajatella ja luoda jotain merkityksellistä.

Kaikilla ei ole mahdollisuutta tehdä työtään näin. Tämä työ on pitänyt rakentaa tällaiseksi.

Siksi en pidä sitä itsestäänselvyytenä.

Se on minulle työn luksusta: saan olla läsnä omassa työssäni.

Läsnäolo huomataan usein vasta, kun sitä ei ole

Huomasin tämän hyvin konkreettisesti eräänä päivänä Aulangolla Hugo Parkissa tyttäreni kanssa.

Kiipesimme vaijeriradalla puusta toiseen ja katselin hänen tekemistään.

Hän oli taas kehittynyt.

Viime vuodesta oli tapahtunut jotain.

Hän meni jo monessa kohdassa minua nopeammin ja taidokkaammin.

Isänä sitä katsoo tietenkin ylpeänä.

Mutta samalla huomasin jotain muutakin.

Jos olisin ollut paikalla vain fyysisesti, olisin ehkä nähnyt lapsen kiipeilevän.

Kun olin oikeasti läsnä, näin lapseni.

Näin kehityksen.

Näin ilon.

Näin sen, miten hän haastoi itseään. Hän kiersi ensimmäistä kertaa nelosradan itsenäisesti ja tuli maaliin entistäkin itsevarmempana ja rauhallisempana.

Ja ehkä tärkeimpänä: olin siinä hänen kanssaan.

Sillä lapsi ei lopulta tarvitse täydellistä vanhempaa.

Hän tarvitsee ihmisen, isän ja äidin, joka välillä laskee puhelimen pois, nostaa katseensa ja on siinä.

Se on aika paljon.

Ja aika vähän.

Me aikuiset olemme mestareita olemaan muualla

Kuvassa tyttäreni on uppoutunut tietokoneen maailmaan: Tältä se näyttää meille.

Aikuinen voi olla fyysisesti samassa huoneessa ja henkisesti aivan toisella planeetalla.

Olemme kaupassa ja mietimme töitä.

Olemme töissä ja mietimme kotia.

Olemme kotona ja mietimme huomista.

Olemme puolison kanssa ja mietimme sitä, mitä meidän pitäisi seuraavaksi tehdä.

Ja kun vihdoin tulee loma, päätämme olla kiirehtimättä.

Viikon tai kaksi.

Sitten palaamme samaan.

Tässä kohtaa kannattaa pysähtyä hetkeksi.

Ehkä ongelma ei aina ole se, että elämässä olisi liikaa tekemistä.

Ehkä joskus ongelma on siinä, että olemme liian harvoin kokonaan siinä, mitä kulloinkin teemme.

Silloin elämästä tulee helposti suorittamista.

Tehdään kahvi.

Tehdään aamupala.

Viedään lapset.

Mennään töihin.

Vastataan viesteihin.

Tehdään ruokaa.

Käydään lenkillä.

Nukutaan.

Ja seuraavana päivänä sama uudestaan.

Kaikki tulee tehdyksi.

Mutta tuliko sitä oikeastaan elettyä?

Minulle läsnäolo on alkanut näkyä myös työssä

Muutama vuosi sitten päätin tehdä työpäivieni aloittamisesta hieman erilaisen.

Kun istun koneelle, en aina aloita siitä, mitä pitäisi tehdä.

Alan kuunnella.

Mitä minulla on sanottavana?

Mikä ajatus on ollut mielessä?

Mikä asia kiinnostaa juuri tänään?

Mistä voisin kirjoittaa niin, että se olisi jollekin toisellekin arvokasta?

Ja sitten alan kirjoittaa.

Joskus sormet vain alkavat liikkua näppäimistöllä.

Ajatus tulee.

Sen perässä toinen.

Sitten huomaan olevani siinä tilassa, jota kutsutaan usein flow’ksi.

Minulle se on kuitenkin ennen kaikkea läsnäoloa.

En yritä väkisin keksiä.

Kuuntelen.

Ja joskus parhaat ideat syntyvät juuri silloin, kun lopetan yrittämästä väkisin tuottaa niitä.

Tämä on ollut minulle yksi tärkeä havainto yrittäjyydestä ja työstä:

kaikkea arvokasta ei tarvitse puristaa ulos itsestään.

Joskus pitää tehdä.

Joskus pitää levätä.

Ja joskus pitää vain antaa ajatukselle tilaa tulla.

Läsnäolo ei tarkoita passiivisuutta

Tässä on yksi tärkeä ero.

Rauhoittuminen ei tarkoita saamattomuutta.

Päinvastoin.

Olen huomannut tämän omissa aamuissani.

Kun odotan lenkkivaatteet päällä koiran kanssa lähtöä ja olen hetken rauhassa, alan nähdä ympärilläni asioita.

Sängyn voisi pedata.

Aamupalapöydän voisi siivota.

Pöydän voisi pyyhkiä.

Ikkunan voisi avata hetkeksi.

Ja yhtäkkiä aamussa tapahtuu paljon.

Ilman että olen juossut kellon perässä.

Tämä on kiinnostavaa.

Kun kiire vähenee, havaintokyky lisääntyy.

Kun havaintokyky lisääntyy, huomaan enemmän mahdollisuuksia toimia.

Ja kun teen yhden asian kerrallaan kunnolla, huomaan usein saavani enemmän aikaan kuin silloin, kun yritän samanaikaisesti hoitaa seitsemää asiaa.

Aivot eivät nimittäin ole erityisen hyvät jatkuvassa tehtävästä toiseen pomppimisessa. Huomio maksaa.

Sen sijaan yksi asia kerrallaan voi tuntua yllättävän tehokkaalta. Kerralla kuntoon.

Ei tarvitse tehdä vähemmän siksi, että olisi läsnä.

Voi olla, että läsnä ollessa tekee paremmin sen, mitä päättää tehdä.

Kahvitauko voi oikeasti olla kahvitauko

Katjan kanssa pidimme tänään kahvitauon, kesken tämän tekstin.

Ja huomasin jotain yksinkertaista.

Flow ei kadonnut.

Päinvastoin.

Pysähdyimme.

Hengitimme.

Juttelimme.

Maistoin kahvia.

Huomasin jopa kahvin creman pinnalla.

Kuulostaa pieneltä.

Ja sitähän se on.

Pieni asia.

Mutta elämä rakentuu aika pitkälti pienistä asioista.

Katja sanoi myös jotain, joka jäi mieleeni: hengittäminen ja pysähtyminen auttavat jaksamaan päivän keskellä.

Siinä ei oikeastaan tarvitse tehdä siitä sen suurempaa filosofiaa.

Kun ihminen pysähtyy hetkeksi, hän saa mahdollisuuden huomata, mitä hänessä ja ympärillä tapahtuu.

Onko minulla kiire?

Olenko nälkäinen?

Olenko väsynyt?

Mikä minua oikeastaan ärsyttää?

Mikä tuntuu hyvältä?

Mitä tarvitsen juuri nyt?

Jo näiden kysymysten huomaaminen voi muuttaa seuraavaa hetkeä.

Läsnäolo on myös kuuntelemista

Ehkä kaikkein vaikeinta läsnäolossa ei kuitenkaan ole olla yksin.

Vaan olla toisen ihmisen kanssa.

Oikeasti.

Kuunnella puolisoa ilman, että miettii valmiiksi omaa vastaustaan.

Kuunnella lasta ilman, että yrittää heti korjata, opettaa tai ratkaista.

Joskus lapsi haluaa kertoa jotain, joka aikuisen mielestä on täysin mitätön asia.

Ja juuri silloin aikuisella on mahdollisuus tehdä siitä lapselle merkityksellinen.

Ei siksi, että asia olisi objektiivisesti suuri.

Vaan koska lapselle se on suuri.

Olen huomannut tämän myös omassa elämässäni.

Joskus lapsen kanssa läsnä oleminen tarkoittaa sitä, että menee hetkeksi lapsen maailmaan.

Kuuntelee.

Kysyy.

Nauraa mukana.

Ei tarvitse olla koko ajan opettamassa.

Ei tarvitse olla tehokas.

Voi vain olla siinä.

Ja hassua kyllä, samalla huomaa usein itsekin rentoutuvansa.

Läsnäolo voi paljastaa myös sen, mikä elämässä ei ole kohdallaan

Tätä puolta ei mielestäni pidä unohtaa.

Läsnäolo ei ole aina pelkkää hyvää oloa.

Kun pysähtyy, voi huomata myös asioita, joita on ollut helpompi juosta karkuun.

Väsymystä.

Pettymystä.

Yksinäisyyttä.

Parisuhteen ongelmia.

Työn kuormittavuutta.

Sen, että omat rajat ovat olleet liian pitkään muiden tarpeiden käytössä.

Siksi läsnäolo ei ole pelkästään rentoutumista.

Se on myös rehellisyyttä.

Kun huomaan mitä minussa tapahtuu, voin alkaa tehdä jotain sille.

Ensin huomaan ja sitten sanoitan.

Sen jälkeen voin päättää, tarvitseeko asialle tehdä jotain.

Minulle kirjoittaminen toimii tässä vähän kuin huolikartta ja unelmakartta samassa.

Kun asia pyörii vain päässä, se voi olla epämääräinen möykky.

Kun kirjoitan sen paperille tai näytölle, siitä tulee asia.

Sitä voi katsoa.

Sitä voi nimetä.

Sitä voi joskus myös ratkaista.

Ja välillä huomaan kirjoittamisen jälkeen, ettei ongelma ollutkaan niin suuri kuin miltä se päässä tuntui.

Meidän valmennuksissamme tämä näkyy hyvin konkreettisesti

Olen saanut seurata vierestä Katjan työtä asiakkaiden kanssa.

Ihminen tulee tapaamiseen usein mukanaan koko päivän, joskus koko elämänsä vauhti.

On kiire.

On asioita kesken.

On yritys rakenteilla, koti rakenteilla ja monta rautaa tulessa.

On ajatuksia, jotka vain pyörivät päässä.

On ehkä tunne, ettei oikein tiedä, mistä aloittaa.

Ja sitten tapahtuu jotain hyvin arkista.

Pysähdytään.

Istutaan.

Kuunnellaan.

Ei tarvitse suorittaa.

Ei tarvitse esittää olevansa kunnossa.

Ei tarvitse tietää heti vastausta.

Kun ihminen saa hetken olla rauhassa ja turvallisessa kohtaamisessa, turvallisessa paikassa, voi alkaa syntyä tilaa ajatella toisin.

Tämä on yksi niistä asioista, joita pidän työssämme tärkeinä.

Emme halua lisätä ihmisen elämään yhtä uutta suoritusprojektia.

Emme halua antaa hänelle kymmentä uutta asiaa, jotka pitäisi nyt vielä opetella tekemään täydellisesti.

Joskus ensimmäinen askel on paljon yksinkertaisempi:

otetaan vähän painetta pois.

Sitten katsotaan, mitä jäljelle jää.

Turvallisuus tekee tilaa ihmiselle

Ihminen ei pysty jatkuvasti olemaan valppaana, tehokas ja valmis seuraavaan asiaan.

Tarvitsemme myös kokemuksia siitä, että juuri nyt ei tarvitse ratkaista kaikkea.

Turvallinen tila voi olla koti.

Se voi olla metsäpolku.

Se voi olla kahvikuppi käsissä.

Se voi olla hyvä keskustelu.

Se voi olla valmennustapaaminen, jossa joku todella kuuntelee.

Ja joskus se voi olla yksinkertaisesti oma päätös:

Tässä hetkessä minun ei tarvitse olla missään muualla.

Siinä on läsnäolon ydin minulle.

Ei täydellinen rauha.

Ei jatkuva hyvä olo.

Vaan kyky palata tähän hetkeen.

Uudelleen ja uudelleen.

Pieni harjoitus tähän päivään

Kokeile tänään yhtä asiaa.

Kun juot seuraavan kahvin tai teen, älä tee sen aikana mitään muuta.

Älä avaa puhelinta.

Älä suunnittele seuraavaa tehtävää.

Pidä kuppia kädessä.

Huomaa lämpö.

Haista juoma.

Maista ensimmäinen hörppy.

Ja kysy itseltäsi:

Miltä minusta tuntuu juuri nyt?

Älä yritä muuttaa tunnetta.

Älä arvioi sitä.

Huomaa vain.

Jos huomaat olevasi levoton, huomaa se.

Jos olet hyvällä tuulella, huomaa se.

Jos olet väsynyt, huomaa se.

Jos kahvi on muuten aivan hirveää, sekin on tärkeä havainto. Kaikkea ei tarvitse hengellistää. Joskus kahvi on vain huonoa kahvia.

Ja ehkä juuri siinä on yksi läsnäolon kauneuksista.

Sen ei tarvitse tehdä elämästä hienompaa kuin se on.

Sen tehtävä on auttaa meitä näkemään se, mikä siinä jo on.

Ehkä hyvä elämä ei tarvitsekkaan lisää vauhtia

Olen viime aikoina ajatellut, että yksi tärkeimmistä taidoista elämässä ei välttämättä ole se, kuinka paljon saamme aikaan.

Vaan se, kuinka hyvin osaamme olla siinä, mitä olemme jo tekemässä.

Kun olen läsnä lapseni kanssa, hän saa minusta enemmän.

Kun olen läsnä puolisoni kanssa, kuulen paremmin.

Kun olen läsnä työssäni, huomaan parempia ajatuksia.

Kun olen läsnä kahvitauolla, palautuminen voi oikeasti tapahtua.

Kun olen läsnä itseni kanssa, huomaan paremmin, mitä tarvitsen.

Ja kun huomaan mitä tarvitsen, voin alkaa tehdä parempia valintoja.

Ehkä tässä onkin koko homman juju.

Meidän ei tarvitse paeta elämästä voidaksemme paremmin.

Meidän pitää ehkä opetella olemaan siinä hieman paremmin.

Perhe kiittää.

Työ kiittää.

Keho kiittää.

Ja ennen kaikkea itse huomaat jossain vaiheessa jotain tärkeää:

olenkin tässä.

En sitten lomalla.

En sitten kun tämä kiireinen viikko loppuu.

En sitten kun lapset kasvavat.

En sitten kun yritys on valmis.

Vaan tässä.

Tänään.

Tämän kahvikupin äärellä.

Tämän ihmisen vieressä.

Tässä työssä.

Tässä elämässä.

Ja ehkä juuri siitä kohdasta käsin alkaa syntyä myös jotain uutta.

Ei pakottamalla.

Vaan kuuntelemalla.

Joskus paras tapa mennä eteenpäin on lakata hetkeksi juoksemasta.

Jos kaipaat elämääsi hieman enemmän tilaa

Jos tunnistit itsesi tästä tekstistä, sinun ei tarvitse selvitä kaikesta yksin.

Me Malin Coachingilla haluamme rakentaa kohtaamisia, joissa kiirettä voidaan ottaa hieman pois ja tilalle löytää selkeyttä, rajoja ja konkreettisia seuraavia askelia.

Kaikkea ei tarvitse ratkaista yhdellä kertaa.

Joskus riittää, että pysähdytään yhdessä katsomaan, missä oikeastaan olet.

Voit tutustua valmennuksiimme tai ottaa meihin yhteyttä, jos haluat keskustella tilanteestasi:

Lempeä Muutos – Katja Malisen 4 kerran yksilövalmennus etänä
TUTUSTU 👉 https://malincoaching.fi/tuote/lempea-muutos-4-kerran-yksilocoaching/

Kirjoittaja

Ville Malinen on yrittäjä, coach ja ihmisten kohtaaja, joka tarkastelee elämää käytännön kokemuksen kautta. Häntä kiinnostavat erityisesti ne hetket, joissa arjen keskellä tapahtuu pieni mutta merkityksellinen havahtuminen: ihminen huomaa, mitä hän oikeasti tarvitsee ja mihin hän haluaa elämässään seuraavaksi mennä.

Jos haluat lisää tämänkaltaisia ajatuksia elämän tasapainosta, rajoista ja sisäisestä kasvusta, voit liittyä uutiskirjeemme mukaan:

Tutustu uutiskirjeeseemme 👉 https://malincoaching.fi/uutiskirje/