Rehellisyys alkaa siitä, että uskaltaa sanoa: en tiedä

Olen aina pitänyt itseäni tekijänä. Sellaisena, joka selvittää, järjestää, vetää, rakentaa.
Mutta mitä enemmän olen oppinut, sitä enemmän olen huomannut: en oikeastaan tiedä juuri mitään.

Ja se on vapauttavaa.
O.M.G! Aiemmin se olisi hävettänyt. Nyt se tuntuu hengitykseltä, joka päästää irti tarpeesta hallita.

Kun sanon ääneen “mä en tiedä”, en tarkoita välinpitämättömyyttä.
Tarkoitan: “mä en tiedä vielä – mutta mä selvitän.” Ja samalla mä tiedän, että kyllä tää selviää, tekemällä oppii.

Se on sydämen rehellisyyttä. Ei tiedon puutetta, vaan avoimuutta elämälle.

Tietäminen on egon ”the” turvaverkko

Meidän maailmamme rakastaa tietäjiä. Se toimii, mistä saadaan varma vastaus.
Seminaareissa kysytään, miten tämä tehdään, mikä on oikea malli, mikä on seuraava askel.
Ja minä olen ollut usein se, joka on yrittänyt vastata.

Mutta nyt – kouluttajana, valmentajana, ihmisenä – olen huomannut, että joskus kaikkein arvokkain vastaus on hiljainen:
“En tiedä. Katsotaan yhdessä. Otan asiasta selvää. Mä palaan sulle henkilökohtaisesti tähän.”
Ja juuri silloin se valtava palo etsiä ja löytää tietoa saa syntynsä minussa.

Tietäminen on turvallista. Se antaa hallinnan tunnetta.
Mutta se on myös egon suojakuori.

Kun sen riisuu, jäljelle jää ihminen, joka uskaltaa olla keskeneräinen.
Ja juuri siinä – keskeneräisyydessä – syntyy todellinen yhteys. Inhimillisyys ja yrittäminen mielestäni.

Sydämen totuus ei tule koulutuksesta

Koulutuksissa, joita olen vetänyt, oon aina pyrkinyt samaan asiaan:
Vahvistamaan osallistujien luottamusta siihen, että heillä itsellään on jo kaikki tarvittava.
Moni tarvitsee vain pientä kannustusta perusasioissa, harvoin asiantuntijaa tarvitsee ammatillisesti enempää opettaa, varsinkaan korkeasti koulutetussa Suomessa.

Mutta, jos keskeytän tohinan ja sanon ”toi on hyvä, ja se riittää mainiosti”, silloin tulee hiljaisuus. Ei niin, että minä tiedän ja he oppivat, vaan niin, että minä näen heidät, ja he muistavat, mitä he jo tietävät.

Sydämen totuus ei tule PowerPointista, vaan katseesta, jossa toinen sanoo: “mä näen sut, sä vedit ton framen osuvasti.”

Sitä ei voi opettaa – sen voi vain välittää.

Tietämättömyys ei ole heikkous – se on tila, jossa ihme syntyy

Kun päästät irti siitä, että sinun täytyy tietää kaikki ja nyt, tiivistää tuijotusta googlen haussa – silloin avautuu tila uteliaisuudelle. Ja uteliaisuus on luovuuden lähde.

Lapset eivät pelkää sanoa “en tiedä” tai kysyä ”mikä toi on, miten se toimii,”
He sanovat sen iloisesti ja jatkavat tutkimista. Niin kuin kuvassa 4 vuotias tyttäreni kysyi minulta neuvoa kiipeämiseen Kuortaneen urheiluopistolla. Vastaukseni taisi olla ”ei isi tiedä mikä reitti kiipeämiseen sopii sulla, mutta sä kyllä pärjäät hyvin – anna mennä vaan.”

Aikuinen taas usein häpeää sitä, vaikka juuri siinä hetkessä on elämän ydin: avoimuus.

Kun koulutuksessa joku osallistuja kysyy jotakin, mihin en heti tiedä vastausta, huomaan hymyileväni.
“Olipa hyvä kysymys. Tuota mä en itsekään vielä tiedä vielä. Mutta me voidaan yhdessä selvittää.”

Ja siinä hetkessä tapahtuu jotain.
Huoneessa laskee jännite.
Ihmiset hengittävät vapaammin.

Koska he näkevät, ettei täydellisyys olekaan vaatimus. Kaikki ollaankin samalla viivalla ja aina oltukin.

Luottamus alkaa keskeneräisyydestä

Luottamus ei synny siitä, että kaikki menee suunnitelmien mukaan.
Se syntyy siitä, että vaikka ei tiedä, uskaltaa silti ottaa askeleen. Maailma arvostaa riskinottajia.

Olen huomannut, että luottamus on energiaa, joka leviää.
Kun minä luotan itseeni, muutkin alkavat luottaa itseensä.
Kun minä sanon “mä en tiedä, mutta mä selvitän”, joku toinen kuulee sisällään: “ehkä mäkin voin.”

Luottamus ei ole siis päämäärä – se on tarttuva tila.

Sydämen totuus on yksinkertainen

Sydämen totuus ei huuda ja se löytyy vasta, kun mieli hiljenee tarpeestaan olla oikeassa.

Sydämen totuus ei aina ole järkevä. Vaan = Se on rehellinen.
Se ei kysy “mikä on oikein”, vaan “mikä on totta minulle juuri nyt.”

Se totuus ei tarvitse tietoa tuekseen. Se tarvitsee rohkeuden olla auki.

Kun uskallan sanoa ääneen, mitä tunnen – en siksi että se olisi fakta, vaan siksi että se on totta minulle – silloin syntyy kohtaaminen. Ja niissä hetkissä olen lähempänä korkeinta viisautta kuin missään teoriassa.

Opettaja saati valmentaja ei ole se, joka tietää eniten

Opettaja tai valmentaja työssä on se, joka pysyy uteliaana työlleen. Nälkäisenä uudelle.
Joka kysyy, eikä piiloudu vastauksiin.
Joka luo tilan, jossa kaikki voivat hengittää.

Minulle kouluttajana tärkeintä on, että ihmiset lähtevät luennolta vahvempina luottamaan itseensä, eivät minuun.
Jos he lähtevät ajatellen, että heissä itsessään on vastaus – silloin olen onnistunut.

Kun en tiedä, olen eniten elossa. Epävarmuuksista syntyy matka ja voitto. Elämä on jatkuvaa selvittämistä.
Elämä on se hetki, jossa myönnät: “Mä en tiedä mitä tästä tulee, mutta mä menen silti.”

Ja siinä liikkeessä – epävarmuuden ja luottamuksen välissä – syntyy elämänmakuinen matka ja rauha. Mä en tiedä kaikkea – mutta mä selvitän.

Ja se riittää.