Myöhässä… ja silti oikeassa paikassa

Kun arki testaa, kuka sinä oikeasti olet

Alku ei ole sankaritarina eikä ala voitosta. Se on virhe. Moka. Ja se jää ihon alle ainakin hetkeksi.

Olin eilen valitettavan myöhässä… ja silti oikeassa paikassa. Aamu tulee sellaisena kuin se tulee, eikä se kysele lupaa. Eilen se tuli viestinä, joka herättää. Asiakas odottaa jo. Siinä kohtaa keho tietää ennen päätä, että nyt ei mennyt ihan nappiin. Se pieni kiristys rinnassa, se tunne että nyt joku jäi huomaamatta, ja samalla sekunnilla vastuu astuu huoneeseen ilman että sitä tarvitsee kutsua. Kesäaika oli sotkenut kalenterin, yksi tunti oli kadonnut jonnekin järjestelmien väliin, ja yhtäkkiä oltiin tilanteessa jossa joku toinen seisoo valmiina ja sinä et ole siellä missä piti.

Se tuohtumus, jonka toisesta päästä kuuli, ei ollut liioiteltu eikä väärin.

Se oli rehellinen reaktio tilanteeseen, jossa odotukset eivät täyttyneet. Ja juuri siinä kohtaa alkaa se todellinen peli. Ei siinä että kaikki menee suunnitelmien mukaan, vaan siinä että kun ei mene, mitä sinä teet seuraavaksi. Otatko vastuun vai alatko selittää, piiloudutko vai astutko esiin. Minä valitsin astua. Pahoittelin suoraan ja ilman koristelua, ja samalla tiesin että nyt ei enää puhuta minuuteista vaan siitä energiasta, jonka vien mukanani siihen hetkeen kun astun ovesta sisään. Jossain sisällä kuului tuttu ääni, vähän huvittunut ja silti rauhallinen, että anna mennä, kyllä tämä hoidetaan. Ja siihen ääneen olen oppinut luottamaan enemmän kuin yhteenkään kalenterimerkintään.

Viisaus ei ole siinä, ettei virheitä tule.
Viisaus on siinä, miten nopeasti ihminen ottaa vastuun ja kääntää liikkeen eteenpäin.

Kymmenen vuoden takainen päivä, joka ei lähde mihinkään

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, ja juuri siksi se ei myöskään tuntunut täysin uudelta. Mieli kaivoi esiin päivän, jolloin olin nuorempi, nälkäisempi ja ehkä vähän sinisilmäisempi, mutta aivan yhtä valmis tekemään kaikkeni. Olin valmistautunut huolella, noussut aikaisin, käynyt mielessäni läpi koko valmennuksen kulun ja odottanut sitä hetkeä kun pääsen tekemään sitä työtä, jota rakastan. 26 vuotta ja puhdasta tiikerin yrittäjäenergiaa. Kello oli kymmenen, tai niin minä luulin, ja olin juuri lähdössä liikkeelle kun puhelin soi. Kysymys oli yksinkertainen mutta painava. Oletko jo valmis. Vastasin rehellisesti, että olen, mutta kysyin samalla että mihin. Se hiljaisuus puhelimen toisessa päässä kertoi jo kaiken ennen kuin sanat ehtivät perille. Täällä miehet odottaa salissa.

Minä olin väärässä paikassa. He olivat oikeassa. Ja siinä kohtaa ei auta se, kuinka hyvin olet valmistautunut tai kuinka hieno suunnitelma sinulla on mielessäsi. Kaikki se on arvotonta, jos et ole siellä missä sinun pitää olla. Sanoin että puoli tuntia ja lähdin liikkeelle.

En jäänyt selittelemään.
En jäänyt syyllistämään.
En jäänyt pelkäämään heidän katsettaan.
Ajoin paikalle.

Ei ollut aikaa jäädä miettimään syitä tai oikeutuksia. Oli vain yksi vaihtoehto, mennä ja kohdata se tilanne sellaisena kuin se on.

Ensimmäinen kohtaaminen, kun huone ei ota sinua vastaan

Kun astuin sisään, tunnelma ei ollut lämmin eikä neutraali, vaan kireä, odottava ja hieman piikikäs. Ihmiset olivat ehtineet odottaa, ja odottaminen ilman selitystä muuttuu nopeasti turhautumiseksi. Kahvikupit olivat käsissä, mutta keskustelu ei ollut kevyttä. Katseet kertoivat enemmän kuin sanat, ja siinä minä seisoin syynä siihen fiilikseen joka huoneessa oli. Pahoittelin, katsoin silmiin ja otin sen vastaan mitä tuli. En yrittänyt kiertää enkä pienentää tilannetta, koska se olisi ollut epärehellistä, ja sitten aloitin, koska jossain kohtaa pitää siirtyä sanoista tekoihin.

Moni lukija tunnistaa työpäiviä elämästään niistä miehistä salissa. Tyhjä katse, tyytymättömyys ja unohtunut ylpeys työstä eivät ole harvinaisia ilmiöitä, vaan arkipäivää monelle.

Mutta totuus on tämä. Ensimmäinen osa valmennuksesta ei kantanut. Se ei lähtenyt lentoon tässä henkisessä sumussa, joka on valitettavan yleistä työpaikoilla. Se oli tahmeaa, ja vaikka yritin, en saanut otetta saati katsekontaktia yhteenkään pupilliin. Se tuntui siltä kuin pelaisi peliä, jossa jokainen syöttö menee hieman ohi ja jokainen yritys pysähtyy vastustajaan. He eivät olleet mukana, eivät ainakaan vielä, ja juuri se on hetki joka testaa sinua enemmän kuin mikään onnistunut aloitus. Se hetki, jossa voit alkaa vetäytyä ja pienentää itseäsi tai pysähtyä ja kysyä rehellisesti, mitä tämä tilanne oikeasti tarvitsee.

Peili ei valehtele ja siellä tehdään päätökset

Tauolla menin vessaan, en pakoon vaan hakemaan itseni takaisin. Katsoin peiliin ja näin siellä tyypin, joka oli valmistautunut hyvin mutta epäonnistunut alussa, ja samalla näin tyypin jolla oli edelleen kaikki mahdollisuudet kääntää tämä. Puhuin itselleni niin kuin puhun ihmisille valmennuksessa, suoraan ja ilman silottelua mutta kunnioituksella. Kysyin aiotko oikeasti antaa tämän määrittää koko päivän vai otatko tämän kiinni ja näytät mihin pystyt. Siinä ei ollut tilaa puolivillaiselle tekemiselle, siinä oli vain yksi suunta.

Nyt mennään loppuun asti.

Ulospäin ihmiset näkevät vain puheen salissa, mutta todellinen työ tehtiin siellä yksin muutaman sekunnin aikana. Siellä syntyi se 26-vuotias aloitteleva yrittäjä, mies joka palasi takaisin saliin.

Muistin sen, mitä olen nähnyt kerta toisensa jälkeen. Ihmiset eivät muutu siksi että he kuulevat lisää tietoa, vaan siksi että jokin heidän sisällään liikkuu. Kun jokin osuu niin syvälle, ettei se jätä rauhaan, syntyy muutos. Se on energiaa, läsnäoloa ja rohkeutta sanoa asioita, joita kaikki ajattelevat mutta harva uskaltaa sanoa ääneen. Riisuin pikkutakin, konkreettisesti ja symbolisesti, ja päätin että nyt mennään sinne asti missä tämä oikeasti tapahtuu.

Se, mitä tein hetken tauolla, oli johtajan initiaatio.

Kaikilla todellisilla johtajilla on yksi tällainen hetki elämässään. Ei valmiiksi käsikirjoitettu eikä lavastettu, vaan sellainen jossa kaikki näyttää menevän pieleen ja silti hän päättää nousta. Ei siksi että kaikki meni oikein, vaan siksi että ei luovuttanut silloin kun olisi ollut helppoa luovuttaa.

Vessa, hiljaisuus ja hengitys loivat tilan, jossa tapahtui tarkka sisäinen käännös. Tiedät että nyt on kaksi vaihtoehtoa, mennä alas ja selitellä tai nousta ylös ja kantaa. Ja siinä hetkessä sanot mielessäsi jotain, mikä ei ole pelkkä ajatus vaan päätös.

Päästän irti vanhasta ja pyydän voimaa jatkaa.

Se hetki kun ääni muuttuu ja huone seuraa mukana

Palasin saliin eri ihmisenä, tai ehkä enemmän omana itsenäni. En tullut miellyttämään vaan palvelemaan, ja se on kaksi täysin eri asiaa. Valmennuksen aihe oli paloturvallisuus, mutta tiesin että jos jään pelkästään faktoihin, en saavuta sitä mitä tämä ryhmä tarvitsee. He eivät kaivanneet lisää ohjeita, he kaipasivat syytä välittää.

Näytin videon, joka ei jätä kylmäksi. Sairaalan käytävä muuttuu muutamassa minuutissa paikaksi, jossa elämä ja kuolema kulkevat rinnakkain. Savu täyttää tilan, ihmiset yrittävät liikkua, joku kompuroi, joku huutaa, ja kaikki tapahtuu nopeammin kuin kukaan ehtii reagoida. Palo-ovet, jotka olisi pitänyt pitää kiinni, olivat auki, ja se yksi virhe riitti levittämään tuhon laajalle. Video loppui nopeasti, koska kaikki loppui nopeasti.

“Tätäkö te haluatte?” ilmaisin perisuomalaiseen tapaan voimasanan saattelemana ja nyrkki pöytään.

Sytytin valot ja annoin hiljaisuuden olla. En kiirehtinyt täyttämään sitä, koska joskus hiljaisuus tekee enemmän kuin tuhat sanaa. Sitten kysyin, en pelotellakseni vaan herättääkseni. Onko tämä se jälki, jonka te haluatte jättää. Onko tämä se ammattiylpeyden taso, jonka kanssa te olette valmiita elämään.

Silloin alkoivat katseet muuttua. Kanadan joukkue pysähtyi siihen paikkaan.

Työ ilman merkitystä tuntuu raskaalta.
Työ merkityksen kanssa tuntuu velvollisuudelta, jota kantaa ylpeydellä.

Pappani, Viljo Jalmari Malinen

Hän ei kysynyt elämältä miltä tuntuu lähteä töihin. Hän ei vartioinut suomen etuja siksi että se olisi ollut mukavaa, vaan siksi että se oli merkityksellistä. Samalla asialla oli Katjan Reino pappa, ja kevennyksenä Ellenillä ja Jarilla sattuu myös olemaan Viljo ja Reino -nimiset koirat, mutta palataanpa valmennustaistoon.

Koin tekeväni tuossa salissa samaa, vain hieman eri mittakaavassa. Minä vartioin heidän ammattiylpeytensä rajaa, olin innosta nälkäinen kuin saksanpaimenkoira. Rajaa ei rakenneta silloin kun huvittaa, se rakennetaan silloin kun se on tehtävä.

Ymmärsin käytännössä, etteivät he lopulta reagoineet sanoihini vaan siihen muutokseen minussa. Aina kun ihminen tekee sisäisen päätöksen, ympäristö tuntee sen, vaikka sitä ei sanoitettaisi. Elämä testaa sinua muistamaan, kuka olet paineen alla.

Kun ihmiset syttyvät, sitä ei tarvitse selittää

Se mitä tapahtui sen jälkeen, ei ollut minun ansiota yksin. Se oli hetki, jossa jokainen päätti itse että nyt riittää puolivaloilla tekeminen. Puhuin, kyllä, mutta ennen kaikkea olin läsnä. Olin tosissani asiani kanssa. Kerroin että heidän työnsä merkitys on suurempi kuin yksikään kiireinen päivä tai huono fiilis, ja että he eivät ole vain työntekijöitä vaan ihmisiä joiden päätökset vaikuttavat suoraan siihen, miten toiset selviävät kriisitilanteissa.

Suurin osa ihmisistä ei ole laiskoja. He ovat väsyneitä merkityksettömyyteen.

Kun ihminen ei enää näe työnsä seurauksia, syntyy tyhjyys. Ja kun merkitys palautuu, energia palaa.

Huone muuttui. Selät suoristuivat, katseet nousivat ja hengitys syveni. Kysymyksiä alkoi tulla ja keskustelu syveni niin, että aika menetti merkityksensä. Se valmennus, jonka piti kestää kaksi tuntia, venyi yli kolmeen, eikä kukaan vilkaissut kelloa.

Kun lopussa näin kiitollisuutta ja iloa työhön, se oli merkittävä muutos.

Jälki, joka jää, näkyy myöhemmin

Kun lopetimme yritysvalmennuksen tuolta päivältä, ihmiset eivät rynnänneet ulos. He jäivät, kiittivät, kättelivät ja katsoivat silmiin tavalla, joka kertoo enemmän kuin yksikään palautelomake. Heidän esimiehensä sanoi, että nyt tuntuu että joukkuehenki on palannut ja jokin on liikahtanut: välillä pitää ottaa kaukalossa turpiin, että palo lajiin syttyy jälleen.

He eivät kiittäneet minua siksi että olin täydellinen. Ei, sillä minähän munasin jo heti alussa kunniamaininnan kanssa. He kiittivät minua siksi, että olin aito ja uskalsin kantaa tilanteen.

Se tekee ihmisestä luotettavan.
Ei virheettömyys.
Vaan kyky kantaa virheen seuraukset selkä suorana.

Myöhemmin kuulin, että useampi heistä oli lähtenyt rakentamaan omaa polkuaan ja perustanut yhdessä yrityksen. Se kipinä, joka silloin saliin syttyi, ei jäänyt siihen saliin vaan jatkoi elämäänsä heidän kauttaan.

Se on todellinen ammattiylpeyden merkki. Olympiatuli joka kannetaan Lapista Helsinkiin sammuttamatta.

Ei aplodit eikä kiitokset, ei pakotettu motivaatio eikä keinotekoinen mediahype, vaan sisäinen syttyminen joka jatkuu ilman sinua. Todellinen Supermies tatuointi olkapäähän tulee syvästä rakkaudesta.

Tänään sinulle, joka mietit oletko myöhässä

Tämä aamu muistutti minua siitä, että virheet eivät ole loppu vaan alku jollekin, jos suostut katsomaan niitä oikein. Se hetki kun huomaat olevasi myöhässä, väärässä paikassa tai askeleen jäljessä, ei määritä sinua, vaan se määrittää vain sen missä kohtaa tarinaa olet. Se mitä teet seuraavaksi kirjoittaa loput.

Jos mietit että olet jäänyt jälkeen tai että olisi pitänyt aloittaa aikaisemmin, haluan sanoa tämän suoraan.

Sinä et ole myöhässä.

Sinä olet kohdassa, jossa voit tehdä päätöksen joka muuttaa suunnan. Se ei vaadi täydellisyyttä vaan rehellisyyttä ja rohkeutta.

Tämä ei ollut valmennus. Tämä oli herätys.

Tutustu täältä meidän yrittäjävalmennukseen: malincoaching.fi/1-paivan-business-coaching-etatyöpaja/

Jos tämä teksti osui sinuun, älä jätä sitä pelkäksi ajatukseksi. Ota askel. Tule mukaan valmennukseen, laita viestiä ja aloitetaan keskustelu.

Me Malin Coachingilla olemme täällä sitä varten, että nämä hetket muuttuvat suunnaksi joka kantaa sinua eteenpäin.

Et aina ole myöhässä elämästä. Joskus sinut on vain kutsuttu sytyttämään se uudelleen.

Kirjoittaja

Ville Malinen – valmentaja ja Malin Coachingin perustaja, joka auttaa ihmisiä löytämään voiman itsestään erityisesti silloin kun elämä horjuttaa.

”Jos tämä puhutteli sinua, käy tilaamassa meidän uutiskirje ja pysy mukana matkassa: https://malincoaching.fi/uutiskirje/”