Kaikki ansaitsee tulla yllätetyksi – hyvällä tietenkin

On yksi asia, joka ei vaadi rahaa, lupaa eikä oikeaa hetkeä.
Silti se voi muuttaa ihmisen päivän, viikon tai joskus koko elämän. Iloinen yllätys.

Se hetki, kun joku muistaa sinua ilman syytä. Kun joku antaa jotain, vaikka ei ole pakko. Kun toinen pysähtyy, katsoo silmiin ja sanoo: “ajattelin sinua.” Minulle on tehty elämässä paljon hyvää. Ja jos puhun rehellisesti, se tuntuu joka kerta yhtä vahvalta. Sydän aukeaa. Selkä suoristuu. Tulee tunne, että maailma on hyvä paikka.

Rakastan ohjelmia, joissa ihmiset yllättävät toisensa. Ei siksi että siinä olisi draamaa. Vaan siksi, että siinä on totuus. Me kaikki haluamme tulla nähdyiksi. Me kaikki ansaitsemme tulla yllätetyiksi hyvällä.

Muistan erään aamun, jolloin en ollut suunnitellut mitään erityistä. Kahvi oli jo ehtinyt jäähtyä, ja pöydällä lojui kasa puoliksi tehtyjä asioita, sellaisia jotka tuijottavat takaisin kuin hiljaiset muistutukset keskeneräisyydestä. Silloin puhelin kilahti. Viesti oli lyhyt, melkein ohimenevä. “Ajattelin sinua.” Ei selitystä, ei syytä. Silti siinä oli jotain, joka muutti koko päivän sävyn. Huomasin istuvani suorassa, kuin joku olisi nostanut hartioita kevyesti takaa. Maailma tuntui hetken aikaa pehmeämmältä.

Siitä hetkestä lähtien olen ajatellut, että yllätyksissä on jotain lähes näkymätöntä voimaa. Ne eivät tarvitse rahaa, suuria sanoja tai oikeaa ajankohtaa. Ne tapahtuvat usein silloin, kun mikään ei viittaa siihen. Ehkä juuri siksi ne tuntuvat niin suurilta. Kun joku muistaa sinua ilman syytä, siinä ei ole velvollisuutta. Se on puhdasta huomioimista. Ja kun sellainen osuu kohdalle, ihminen muistaa taas olevansa osa jotakin hyvää.

Minulle on tehty elämässä paljon sellaista hyvää, joka ei ollut suunniteltua tai näyttävää. Yrittäjyyden alkuvaiheessa sain apua, lahjoja, rohkaisua. Jokainen niistä tuntui enemmän viestiltä kuin teolta. Joku uskoi. Joku näki. Joku ajatteli, että kannattaa jatkaa. Kun myöhemmin oma tilanne alkoi kantaa, huomasin tekeväni samaa lähes huomaamatta. Saatoin maksaa yhteistyökumppanin laskun ja lisätä siihen rivin, joka ei kuulunut sopimukseen. Pieni virkistyslisä, ilman selitystä. Se ei ollut velvollisuus. Se oli muistikuva siitä, miltä odottamaton hyvä tuntuu.

Yksi kesä jäi erityisesti mieleen. En tiedä mistä ajatus syntyi, mutta aloin etsiä neliapiloita. Se oli aluksi vain leikki, tapa hidastaa. Sitten niitä alkoi löytyä enemmän. Lopulta niin paljon, että aloin jakaa niitä vastaantulijoille. Pysähdyin, annoin apilan, joskus vain jätin sen johonkin missä joku löytäisi. Muistan ihmisten ilmeet. Osa nauroi, osa hämmentyi, osa jäi hetkeksi hiljaiseksi. Mutta jokainen pysähtyi. Se oli tärkeintä. Hyvä ei vaatinut lavaa, vain lyhyen hetken kahden ihmisen välillä.

Nuorempana odotin, että hyvä huomataan. Jätin saunaan yllätyksiä, laitoin puut valmiiksi seuraavalle, joskus piilotin pienen setelin paikkaan, jossa joku sen löytäisi. Kuuntelin jälkeenpäin, mainitseeko kukaan. Kukaan ei maininnut. Aluksi se tuntui oudolta, jopa vähän turhauttavalta. Sitten jossain vaiheessa ymmärsin, ettei kiitos ollut koskaan se varsinainen syy. Se tunne, joka tuli tehdessä, oli jo valmis. Ego kaipaa kuittausta, mutta sydän ei. Kun tämän oivalsin, tekeminen muuttui kevyemmäksi. Hyvä sai jäädä anonyymiksi, ja silti se tuntui merkitykselliseltä.

Muistan myös pienen eleen armeija-ajalta. Olin lähdössä, ja ystävä antoi minulle viisi euroa. Hän sanoi vain, että osta jotain itsellesi. Summa oli pieni, lähes symbolinen. Mutta ele jäi. Se kertoi, että joku ajatteli juuri siinä hetkessä. Myöhemmin olen itse tehnyt samanlaisia yllätyksiä palveluksessa oleville. Pieni siirto, outo viesti, ehkä maininta hattarasta tai elämänilosta. Nauraa jo lähettäessä. Ja tietää, että jossain toinenkin hymyilee, vaikka ei tiedä miksi.

Kun pyöritimme maahantuontia ja verkkokauppaa, aloimme laittaa toimituksiin ja paketteihin mukaan karkkia. Ei siksi, että tuotteet olisivat sitä vaatineet. Ajattelin enemmän sitä hetkeä, kun joku avaa laatikon yksin työpäivän keskellä. Kun arki on täynnä päätöksiä ja vastuuta, pieni makea yllätys tuntuu aidosti henkilökohtaiselta. Katja sanoi kerran jotain, joka jäi mieleen. Kun vieras sanoo, ettei jaksa jälkiruokaa, hän vastaa, ettei se mahaa täytä, se menee sydämeen. Siinä on ehkä koko ajatus. Yllätys ohittaa järjen ja osuu suoraan sinne, missä merkitys syntyy.

Olen huomannut, että usein luulen olevani antaja, mutta päädynkin vastaanottajaksi. Kun tekee jotain hyvää ilman käsikirjoitusta, tilanne kääntyy lähes huomaamatta. Ilo tulee takaisin, mutta eri suunnasta. Se ei ole vaihdantaa, vaan liike. Hyvä alkaa kiertää, ja jossain kohtaa huomaa seisovansa sen keskellä.

Nykyään ajattelen tätä enemmän elämäntapana kuin ideana. Ei projektina, ei kampanjana. Vain päätöksenä huomata toinen ihminen silloin, kun mitään erityistä ei ole. Viesti ilman syytä. Kukat ilman päivämäärää. Aika, joka annetaan kesken kiireen. Ne ovat pieniä tekoja, mutta niiden vaikutus tuntuu usein suurelta, koska ne rikkovat arjen odotukset.

Joskus mietin, että ehkä tärkeintä ei ole itse yllätys, vaan se mitä se muistuttaa. Että olemme toisillemme enemmän kuin ohikulkijoita. Että joku voi pysähtyä, vaikka ei olisi pakko. Ja että hyvä ei tarvitse suurta syytä syntyäkseen. Se tarvitsee vain ihmisen, joka päättää aloittaa.

Ehkä juuri sellaisena päivänä kuin tänään joku lähettää viestin ilman syytä.

Tai vie kukat, tai antaa aikaa. Ja ketju alkaa liikkua.

Silloin huomaa, ettei ollutkaan vain antaja.

Oli koko ajan myös vastaanottaja.

Kirjoittaja: Ville Malinen
Ville on yrittäjä ja valmentaja, joka uskoo että pyyteetön hyvän tekeminen ei ole pehmeä ajatus vaan hauska elämäntapa.