Mikä mulle oiken riittää?

Oletko koskaan tehnyt pitkän päivän töitä ja huomannut illalla, että vaikka sait paljon aikaan, sisälläsi on silti tunne: “en tehnyt tarpeeksi”?

Tai ehkä joku kiitti sinua hyvästä työstä, voisit ottaa kiitoksen vastaan terveellä omallatunnolla, mutta mielessäsi kävi heti, että “no mutta olisi se voinut olla parempikin”?

Jos nyökkäät, tervetuloa joukkoon.

Huijarisyndrooma ei aina huuda. Se kuiskii hiljaa, ensin vähän ja sitten se nostaa tahtia. Se sanoo hiljaa, että olet vasta matkalla, ettet ihan vielä riitä. Ja se ääni osaa olla ovela — varsinkin meille, jotka teemme työtämme sydämellä.

Minulle tämä ei ole teoreettinen asia. Tämä on oma tarinani.

Kun täydellisyyden tavoittelu ottaa ohjat

Yrittäjänä olen tehnyt monenlaista – verkkosivuja, blogeja, digitaalisia oppimateriaaleja, valmennuksia.
Ja monta kertaa olen huomannut jääväni kiinni siihen pieneen, mutta väsyttävän tuttuun kierteeseen: ”Vielä vähän. Vielä tämä pieni korjaus, vielä tuo otsikko paremmaksi.” Jossain vaiheessa ennen jälkikasvuamme, muistan, viikon oltuani menestyksekkäästi työreissussa ympäri Suomea, päätin ottaa vielä toisen viikon samaan syssyyn ennen kotona käyntiä.

Katjan kanssa meillä on välillä melkein vitsi tästä.
Minä hion, Katja tarkastaa, minä päivitän, ja taas keksin uuden parannuksen.
Tulee tunne, että jos en tee vielä vähän lisää, se ei ole tarpeeksi hyvä. Että jollain tavalla tuotokseni heijastaa suoraan omaa arvoani.

Mutta eihän se niin mene.

Olen huomannut, että mitä enemmän hiot ja yrität täydellistää, sitä kauemmaksi työn ilo karkaa.
Energia menee pienten yksityiskohtien hiomiseen, eikä siihen jää enää tilaa, missä se todellinen luovuus ja voima asuvat – siihen lempeään virtaan, jossa asiat syntyvät vaivattomasti ja sydämestä käsin. Tuotoksesta tulee vain kovan työn tulos.

Tee valmiiksi, älä täydellistä

Olen oppinut tämän kantapään kautta.
Tee valmiiksi, älä täydellistä.

Riittävän hyvä riittää – ei siksi, että pitäisi tyytyä vähempään, vaan siksi, että täydellisyyden tavoittelu on pohjaton kaivo.

Liika hiominen ei välttämättä näy asiakkaalle.
Se ei tee sisällöstä vaikuttavampaa, eikä tuo lisää myyntiä.
Mutta sen sijaan se kuluttaa energiaa, jota voisi käyttää johonkin paljon tärkeämpään: yhteyteen, luovuuteen, palautumiseen, elämään. Kun mehu loppuu kesken työn, niin tuotoksestakin tulee kuivaa tekstiä.

Olen huomannut, että kun annan itselleni luvan lopettaa ajoissa – kun sanon ääneen, että “tämä on nyt hyvä” – tulokset ovat usein parempia. Miksi? Koska se energia, jolla teet, näkyy lopputuloksessa. Jos teet asioita väsyneenä, pakottaen ja epäillen, sen tuntee.

Jos taas teet rakkaudella ja lempeydellä, vaikka et hio jokaista pilkkua, senkin tuntee. Vähän niin kun prikulleen skitta vireessä ja suorat beatleshousut jalkaan vai näillä menään räminällä ja rollari fiiliksellä elämään. Molempia tarvitaan.

Itsetuntemus ja lempeys

Tämä kaikki lähtee syvältä, ei työpöydän tasolta vaan sieltä henkiseltä puolelta.
Kyse ei ole siitä, mitä teen – vaan siitä, mitä uskon itsestäni.

Huijarisyndrooman juuret ovat riittämättömyydessä. Siinä, etten ihan usko, että se mitä olen ja mitä teen, on tarpeeksi.
Ja kun en usko siihen, alan kompensoimaan: teen enemmän, teen täydellisemmin, teen vielä vähän paremmin.
Mutta lopputuloksena ei ole parempi työ – se on uupuneempi minä.

Kun aloin oikeasti pysähtyä tämän äärelle, huomasin, että lempeys on paras vastalääke.
Ei motivaatio, ei uusi tavoite, ei “kovempi tekeminen”, vaan yksinkertainen, rauhallinen toteamus:
“Ville, sä riität. Tämä riittää. Toi on hyvä. Sä osaat. Kaikki hoituu don´t worry.”

Kun tuo ajatus alkaa juurtua syvemmälle, elämä muuttuu.
Tulee tilaa hengittää, ilo palata tekemiseen, ja energia virtaa ihan eri tavalla.
Ja se näkyy työssä – asiakkaat aistivat sen. Katja aistii sen ekana, sehän nää ekana lukee ja tirauttaa itkut heti, tai sitten vaan jatkaa muita duunejaan sanomatta juuri mitään. Kyllä mä noi kylmikset ja ilon kyyneleet valitsen kesken työpäivän, ei tässä näkkäriä paisteta. Tässä leivotaan rakkaudella ja ammattitaidolla valmennuspullaa, joka on voisydäntä myöten toivon raesokerissa. Katja juuri kommentoi ruudun takaa, että seuraavaksi alammekin toteuttamaan parisuhdevalmennusta, sillä sehän tässä meidänkin tekemisessä on taustalla, meidän parisuhde, joka yrityksen kanssa pääsee kukoistukseen työajallakin.

Meidän tekstit hengittävät, koulutukset elävät, ja kaikesta tulee vähän kevyempää. Joskus tähän tarvitaan vähän sokeria pintaan.

Vertaistuen voima

Tiedän, etten ole tämän kanssa yksin.
Moni yrittäjä, valmentaja ja ammattilainen, joka tekee työtään sydämellä, tunnistaa saman: se ei koskaan tunnu “tarpeeksi hyvältä”.

Me olemme niitä, jotka tekevät enemmän kuin vaaditaan – koska välitämme. Ja juuri siksi huijarisyndrooma löytääkin meihin helposti tiensä. Muistan, Miessakeilla minulta nuorena isänä kysyttiin leikkisästi, ”onko nyt kuin Him veisikin Villeä, eikä toisinpäin?”.  Tuo hetki kyllä avasi silmiä, minullehan kaikki ozzyt ja musatermit uppoavat täysin ilman filtteriä, ja hyvä että asiantuntija löytää suoran väylän puhutella itse päättäjää, roiston sijaan.

Mä olen aiemmin elämässä lähinnä hylkäämisen pelon seurauksena tiedostanut taipumusta

• miellyttämiseen: vaikka koen että olen päättäväinen, saatoin toisinaan mukautua liiaksi asiakkaiden, kumppanien tai yhteistyökumppaneiden odotuksiin peläten konfliktia tai hylätyksi tulemista. Tämä saattoi näkyä esimerkiksi siinä, että mä otin liikaa vastuuta muiden projekteista tai sovitin omia tavoitteitasi liikaa muiden odotuksiin.

• itsekritiikkiin: hylkäämisen pelko aiheutti mulle ajoittain epävarmuutta omien valintojen tai ideoiden suhteen, vaikka ulospäin vakutin todella varmalta ja asiantuntevalta.

• ylisuorittamiseen: pelot hylkäämisestä saattoi toisinaan kääntyä liialliseksi vastuunkannoksi ja perfektionismiksi, jossa halusin todistaa itseäni enemmän arvokkuuden ja osaamisen kautta.

Olen saanut helpotusta siitä, että uskallan puhua tästä avoimesti. Kun jaamme kokemuksia, kuulee toisen sanovan: “hei, sama täällä.”

Siinä hetkessä jotain sisällä pehmenee. Ei tarvitsekaan olla yksin sen tunteen kanssa.
Katjan kanssa me puhutaan tästä usein valmennuksissa – ja se on aina yhtä vapauttavaa, kun huomaa, miten monella on sama ääni päässään. Sille voikin heti yhteisesti sanoa hus pois, ei enää.

Riittävä on kaunista

Jossain vaiheessa aloin huomaamaan, että kun teen vähemmän, mutta paremmalla energialla, tulokset ovat usein parempia.
Kun en tavoittele täydellisyyttä, vaan riittävyyttä, työn laatu ei heikkene – sen sävy muuttuu.
Siihen tulee lämpöä, rohkeutta, aitoutta.
Sitä ei voi vääntää Excelillä tai hiomisella – se syntyy, kun uskaltaa olla oma itsensä, keskeneräisenäkin.

Olen alkanut pitää keskeneräisyydestä, vaikka se on aluksi todella hirvittävää. Siinä on elämää, rosoja, tarinaa.
Täydellinen on tylsä. Riittävä on inhimillinen. Ja inhimillisyys on se, mikä meissä koskettaa.

Hetki hiljaa – meri ja tuli puhuvat samaa kieltä

Yksi suurimmista unelmistani on joskus purjehtia Atlantin yli – tuntea se loputon horisontti ja aallot, jotka hengittävät samaan tahtiin kuin sydän. Toistaiseksi olen saanut maistaa meren rauhaa sisävesillä, veneen keinunnassa ja ilta-auringon kultaamassa hiljaisuudessa. Siellä, keskellä vettä, kaikki turha katoaa. Jäljelle jää vain hengitys, liike ja hetken riittävyys.

Kun nuotio syttyy rannassa ja puusaunan ovi narisee avautuessaan, tunnen saman rauhan. Liekit nuolevat iltaa ja savu tuoksuu kotiin paluulta. Ne hetket muistuttavat, ettei elämän tarvitse olla täydellistä ollakseen kaunista. Riittää, että tuli palaa, vesi kantaa ja sydän unelmoi.

Jos olet joskus tuntenut, että kaikki mitä teet, voisi olla “vähän parempaa”, pysähdy hetkeksi.

Hengitä. Kysy itseltäsi: “Entä jos tämä, juuri tällaisena, riittää?”

Ehkä ei tarvitse enää tehdä enempää. Ehkä riittää, että olet tässä – elossa, tekevä, kokeileva, kasvava. Ehkä riittävä on kauneinta, mitä voit tänään olla.