On satanut jo lähes viikon. Ehkä kaksikin.
Syksy tuli kuin kerrasta syliin. Ei kysynyt, olisimmeko valmiita, vaan tuli. Kasteli kadut, painoi lehdet maahan ja toi mukanaan sen tutun suomalaisen harmaan, jossa ajatuksetkin tuntuvat kuuluvan vähän kovempaa.
Tänään päätin kirjoittaa avoimesti suuresta surusta.
Kaksi vuotta on kulunut siitä, kun viimeinen meidän suvun mammutti lähti Elviksen keikalle. Oma mummoni.
Hän oli suvun vanha sielu. Sellainen ihminen, jonka kanssa pystyi puhumaan asiasta kuin asiasta. Hän kuunteli, mutta ennen kaikkea ymmärsi. Hän näki keskustelun läpi ja ihmisen sanojen taakse.
Ehkä juuri siksi hän oli yksi niistä harvoista ihmisistä, jotka näkivät sinut sinuna.
Kaiken muun sirkuksen takaa.
Tänään puhumme surusta.
Ja juuri silloin talomme yli lentää useita hävittäjiä. Yksi toisensa jälkeen, kuin taivaalle tilattuna ylilentona.
Mietin, voisiko ylilentoja tilata muihinkin juhliin.
Ehkä tämän tilauksen teki mummo.
Tai Hän, jota muistamme nyt.
Pimu kulkee jaloissamme. Välillä se pyrkii Katjan syliin, viipyy siinä hetken ja lähtee sitten toiseen huoneeseen. Hetken päästä se palaa taas.
Ihan kuin sekin tietäisi.
Nyt tarvitaan maadoitusta.
Nyt ollaan tässä.
Huomaan, miten vaikeaa tästä on edelleen kirjoittaa. Olen kuitenkin huomannut, että kirjoittaminen on minulle luonteva tapa käsitellä asioita. Hassua sinänsä, sillä äidinkielen opettajani, yhtä poikkeusta lukuun ottamatta, olivat aikanaan varsin eri mieltä kirjoituskyvyistäni.
Ehkä he eivät vain vielä nähneet sitä, mihin kirjoittamista oikeastaan tarvitsin.
Tai ehkä ne eivät ymmärtäneet Bon Jovin päälle.
Nyt mietin liikaa sanoja. Mietin, mistä pitäisi aloittaa. Mitä pitäisi sanoa. Mitä ehkä ei pitäisi.
Sitten ajattelen, ettei tätä voi käsikirjoittaa.
Ei tätä voi oikein pehmentääkään.
Ehkä huomaan samalla suojelevani minua, kirjoittajaa itseään.
Kirjoitan hänestä tänään. Käsittelen surua ja häntä kunnioittaen.
Sitä pientä lasta.
Isän kirkassilmäistä tyttölasta.
Odotettua lasta. Perheeseen syntynyttä, rakastettua ja hoivattua Pikku-Prinsessaa.
Olit aina jollekin kaikkein tärkein ihminen päällä maan.
Vanhempiesi rakastettu.
Sisarustesi rakas.
Jokainen isä tuntee tyttärensä tavalla, jossa ylpeys ja rakkaus ovat yhtä aikaa niin suuria, ettei niitä aina osaa sanoiksi pukea. Monelle isälle oman tyttären rakastaminen on niin suuri asia, ettei sitä osaa edes suullaan kertoa.
Jokainen lapsi on vanhemman sydämessä omana itsenään.
Ei suorituksena tai jonain saavutuksena.
Vaan siksi, että juuri hän on Hän.
Sinä olit Sinä.
Ja sinä olit tärkeä.
Ilta tuli.
Taivas syttyi ilotulituksista. Venetsialaisten kirkkaat valot nousivat pimeään, aivan kuin joku olisi halunnut lähettää sinulle vielä viimeiset tervehdykset.
Hyvää yötä.
Kesä loppui ja syksy vaihtui kerrasta sunnuntaiksi.
Meidän suuri surumme jäi.
Jäit yksin hetkeen, jossa olisi pitänyt olla joku.
Jonkun olisi pitänyt huomata.
Jonkun olisi pitänyt olla siinä.
Se ajatus sattuu edelleen.
Emme voi tietää kaikkea, mitä toinen ihminen kantaa sisällään. Emme kaikkia niitä päiviä, joita on ollut ennen viimeistä päivää. Emme kaikkia sanoja, jotka jäivät sanomatta.
Emmekä aina huomaa sitä, kuinka paljon joku toinen yrittää vain selvitä seuraavaan päivään tai vain seuraavaan hetkeen.
Ehkä siinä on yksi surun vaikeimmista puolista.
Me emme voi enää palata taaksepäin.
Emme voi soittaa.
Emme voi lähettää viestiä ja odottaa vastausta.
Mutta voimme muistaa. Voimme puhua.
Voimme kertoa ihmisestä sen sijaan, että puhuisimme vain hänen lähdöstään.
Sinä tulit tähän maailmaan pienenä lapsena.
Ja lähdit aivan liian nuorena.
Korkeimmalta kohdalta, lähempänä taivasta, kaupunki allasi.
Kurotit ylös.
Kesän ja syksyn lapsi.
Olit juuri menettänyt rakkaasi.
Ja sinun olisi pitänyt saada vielä aikaa.
Turvaa.
Rakkautta.
Uusia aamuja.
Sinun piti pärjätä liian paljon yksin.
Silti sinä Loistit.
Omalla tavallasi.
Omalla polullasi.
Omalla äänelläsi.
Loistit oman hetkesi.
Olit vielä niin kovin nuori.
Näytit meille suuntaa. Kerroit asiat niin kuin ne näit. Puhuit omaa totuuttasi.
Kohtasit elämässäsi varmasti paljon sellaista, mistä emme koskaan saaneet tietää kaikkea.
Sinä jaksoit.
Sinä pystyit.
Sinä elit.
Ja sinä inspiroit.
Toit hymyä ja iloa maailmaan.
Olit tärkeä juuri Sinuna.
Jotkut ihmiset jäävät paikkoihin
Asfaltilla kukat ja kynttilät jäivät kadulle.
Hiljaiset merkit siitä, että joku oli ollut tässä.
Että joku oli ollut meille tärkeä.
Ehkä ne kertoivat myös jotain sinun matkastasi.
Sinä olit paljon kokenut jo ennen tätä.
Känkkäränkkää ja miljoonasadetta: Elämä kasvua kuin pispalan portailla.
Se korkein askel. Ja taas kerran kurotit ylöspäin täysikuun valossa.
Sinulle olisi vielä paljon kerrottavaa:
Onnea kilhoistakin. Ja poikkea kahville, kun tulet käymään täällä.
Viimeiseen viestiin jäi vastaus tulematta.
Se on yksi niistä pienistä asioista, jotka jäävät surun kanssa elämään.
Viesti, johon ei koskaan tullut vastausta.
Lause, joka jäi kesken.
Aina halattiin, kun tavattiin.
Ehkä joskus vielä puhumme kaiken loppuun ja halaamme.
Me maltamme odottaa.
Ihminen ei katoa kokonaan
Jotkut ihmiset jäävät meille tavalla, jota ei oikein voi selittää.
He jäävät lauseisiin.
Paikkoihin.
Vitseille, joita kukaan muu ei ehkä ymmärrä.
Pandoran diskoihin lastenhuoneesa.
Kahvikupin ääreen.
Valokuviin.
Spice Girlsin musiikkiin.
Siihen, miten joku sanoi jonkin asian.
Tai siihen, että taivaalla lentää yhtäkkiä hävittäjä juuri silloin, kun puhumme hänestä.
Ja ehkä silloin hymyilemme vähän.
Koska joskus surunkin keskellä elämä muistuttaa, että yhteys ei lopu siihen, että ihminen lähtee.
Se vain muuttuu.
Sinulle lapsemme kokosi legoista kauniit sydämet.
Jotta et unohda.
Jotta me emme unohda.
Tulipunaista maasta sinulle, sydämeen mukaan.
Sinulle muistoksi.
Sinulle, joka olit jonkun pieni kirkassilmäinen tyttölapsi.
Sinulle, joka olit rakastettu.
Sinulle, joka olit tärkeä.
Juuri Sinuna.
Kiitos Sinulle.
Ja hyvää matkaa sinne, missä ei enää satu.
Jos suru osuu omaan elämääsi
Surua ei tarvitse osata suorittaa oikein.
Ei ole oikeaa tapaa kaivata. Ei oikeaa aikataulua. Ei oikeaa määrää kyyneleitä, hiljaisuutta tai puhetta.
Joskus ihminen tarvitsee vain toisen ihmisen viereen.
Ei korjaamaan.
Ei selittämään.
Vaan olemaan siinä.
Jos tämä teksti osui sinuun, ehkä tärkein asia juuri nyt on tämä:
Sinun ei tarvitse kantaa kaikkea yksin.
Jos kaipaat turvallista keskustelua omasta tilanteestasi, elämän suunnasta, ihmissuhteista tai siitä, miten kaiken keskellä voisi löytää uudelleen hieman selkeyttä, me olemme täällä Sinua varten.
Ei tarvitse olla valmis.
Riittää, että olet valmis ottamaan yhden pienen askeleen.
Koska joskus elämä ei tarvitse uutta suunnitelmaa.
Joskus se tarvitsee vain jonkun, joka istuu hetkeksi viereen ja sanoo:
Otetaan tämä yksi asia kerrallaan.
Kirjoittaja
Ville Malinen
Yrittäjä, coach ja ihmisten kohtaaja. Ville yhdistää työssään käytännön elämän, yrittäjyyden ja ihmisen syvemmän kasvun. Elämä ei aina mene suunnitelman mukaan, eikä tarvitsekaan. Kokemus on opettanut, että joskus vahvinta on myöntää, ettei juuri nyt tiedä. Tai jaksa. Se on ihan okei myös.
Silloin voidaan pysähtyä hetkeksi. Katsoa yhdessä, missä ollaan. Ja jatkaa siitä.
