/

Tarina suvun voimanaisesta – luopumisesta ja uuden alun voimasta

Eläkkeelle siirtyminen ei aina ole helpotus – joskus se kulkee käsi kädessä surun, luopumisen ja tyhjyyden kanssa. Tämä kirjoitus on kunnianosoitus mummolleni – sukumme voimanaiselle Leenalle ja samalla muistutus meille kaikille: vanhuusvuodet voivat olla täynnä iloa ja rauhaa, jos annamme elämän opettaa. Kaiken takana on nainen.

Elämä ei kysy lupaa, milloin suru astuu kuvioihin. Se voi osua juuri siihen hetkeen, kun pitäisi rauhassa siirtyä eläkkeelle.

Juuri silloin kun asioiden piti rauhoittua alas.

Joskus odotettu kultakello jää vain haaveeksi. Tämä on kertomus luopumisesta, uudesta alusta ja mummosta, joka kantoi elämän raskaat kortit hymyillen.

Surun kanssa eläkkeelle

Eläkkeelle jääminen on monelle kuin viinilasillinen pitkän työpäivän jälkeen – odotettu, ansaittu, mutta silti vähän outo. Kun sen kylkeen lyödään suru, menetys ja luopuminen, se ei tunnu juhlalta vaan pakotetulta pysähdykseltä.

Läheiseni teki vuosikymmenet töitä miehensä rinnalla, rakensivat yrityksen, tilat, koko elämänsä ympärilleen. Kun mies kuoli, kaikki jäi muistoksi. Seinätkin kertoivat tarinaa, jota ei ollut enää yhdessä jatkamassa. Hän jatkoi vielä hetken, niin kauan kuin sydän salli, mutta lopulta teki sen, mitä moni ei uskalla: sulki ovet. Ei tappiona, vaan kunniakkaana päätöksenä. Hän valitsi itsensä ja lapsensa. Ja siinä hetkessä opin, että suru ei katoa työn taakse, ei vaikka kuinka tekisi 16-tuntisia päiviä.

Kun elämä myllertää

Minullakin oli kausi, kun tuntui, että elämä paiskoo samaan aikaan joka suunnasta. 2017 menehtyi merkittävä, kuin isähahmo elämästä. Muuttoja, bisneksen muutoksia, pandemia, lapsuuden kotitalon myynti, vanhempien eläköityminen. Kaikki yhtä aikaa.

Päällekkäisiä aaltoja, jotka veivät hetkeksi pohjaan.

Ja sitten vielä Leena -mummo. Puolitoista vuotta sitten hän nukkui pois.

Hän, joka oli minulle enemmän kuin mummo – hän oli äitihahmo, turvasatama, perheen liima silloin kun oma perhe rakoili. Hän toi ruokaa, piti huolta, kuunteli, kantoi. Ja kun hän lähti, minä päätin, että nyt riittää. Nyt minäkin asetun, rakennan rajat, alan kuunnella kehoa ja päätä, en vain työlistaa. Yli 35-vuotiaana vasta tajusin, että hyvinvointiin täytyy raivata tilaa.

Mummoni Leena – edelläkävijä

Mummo eli yli 90-vuotiaaksi. Kolme sotaa nähneenä hän ei enää hätkähtänyt pienistä. Talo paloi – mummo jatkoi elämäänsä. Me lapset ja lapsenlapset saatettiin olla polvillamme maailman murheista, mutta mummo pysyi jalat maassa, lempeänä ja läsnäolevana.

Eiköhän keitetä kahvit? Kahvit aina keitettiin, joskus konjakin siivittämänä. Tyttäreni kuvasi mummoa yhdellä sanalla; Muumikeksit. Kahvihetkellä viimeistään omat murheet ja hässäkkä unohtui. Ei tarvinnut olla iso ja menestynyt. Sai vain olla. Välillä Kirka oli jees, välillä ei, mutta aina oli mielipide kun keskusteltiin. Itsellä oli Apulanta ja Him kaudet, mummo kuunteli avoimesti uusia tyylisuuntia. Kaikki musamaku meni myös mummolle ja joskus saattoi kysellä Hevisauruksista tai Nightwishin maailman valloituksesta.

Anteeksi mummo, on tässä ollut kaikkea kun en ole ehtinyt käydä, on ollut kaikkea. Kyllä hän tiesi. Kyllä hän näki ja ymmärsi aina. Aina tuli halaus. Kiitos mummo, sä oot pitänyt meistä aina huolta, kiitos. Ja taas tuli hali.

Iso-äitini on oikea Turbomummo

Tämä nimi oli myös koulukavereideni tiedossa ja välitunnilla joku minulle huikkasikin, että taitaa teidän turbomummo mennä tuolla. Kotikirkolla sininen corolla oli tuttu näky ja hän on arvostettu ja pidetty henkilö – olihan hän monen sadan ihmisen matkassa ensimmäisestä hengenvedosta saakka. Saunassa synnyttiin ja saunassa saunottiin, rantasaunamme oli aina mummolle mieleinen kutsu tulla kylpemään viikon pölyt pois. Katjalle Leena oli aina tarvittaessa vara-mummo ja he monesti soittelivat ja vaihtoivat kuulumisia.

Mökkireissulla oli tärkeä pysähtyä syömässä. Jopa koti Kangasniemellä oli ensimmäiset pysähdykset, varmasti torstain tirripaistilla.

Hänessä oli runsaasti hoitavaa voimaa. En vielä tänä päivänäkään tunne ketään yhtä positiivisesti siivoukseen suhtautuvaa ihmistä. Niin ikkunanpesut, mattojenpesut, autonpesut, saunanpesut tai imuroinnit – kaikki olivat kuin pyhää rituaalia, jota myös itse opin kunnioittamaan.

Hän ei ollut vain mummo – hän oli kätilö, joka oli jo elämänsä aikana nähnyt ja synnyttänyt maailmaan satoja tarinoita. Ja silti, eläkkeelle jäädessään, hänestä tuli täysillä mummo. Ei puoliteholla, ei puolittain. Vaan sydän auki koko suvulle. Se oli hänen uusi pestinsä, ja siihen hän heittäytyi kuin rocktähti lavalle.

Mummo suojelijana – ja Justiinana kaulimen kanssa

Kun olin lapsi, mummo oli minulle turvasatama. Usein suuntasin pyörällä hänen luokseen pakoon maailman myllerrystä – silloinkin, kun kotona kuohui tai kaapista puuttui välipala. Mutta matkan varrella odottivat aina samat koulukiusaajat, ne nurkilla pyörivät kollit. He jaksoivat vinoilla puheestani ja ärsyttää, vaikka samaan aikaan minä rakensin kaninkopeista kuuraketteja paljain käsin.

Monesti viimeiset metrit Crescentillä mummon pihaan tuntuivat takaa-ajolta – ja silloin mummo olikin kuin tilauksesta paikalla. Hän seisoi kukkapenkillä kuin Justiina kaulimen kanssa, ja kummasti kiusaajien puntti petti. Mummo ei ollut äänekäs, mutta hänen läsnäolonsa riitti. Hän hoiti asiat lempeydellä – ja juuri siksi monista kiusaajista tuli myöhemmin kavereitani.

Mummo ei koskaan tuominnut. Hän hyväksyi, kuunteli ja salli. Hän ei soitellut kotiin valittelemaan, vaan sanoi: “Sovitaan asiat ja juodaan kahvit.” Se oli hänen viisautensa – ja se jätti pysyvän jäljen minuun.

Viimeiset kujeet

Viimeiset vuodet hän vietti terveyskeskuksessa. Oli kivut, oli lääkkeet, mutta silti aina, kun menin hänen luokseen, hän oli tässä ja nyt. Juteltiin, naurettiin, kuunneltiin Agentsia, Ville Valoa ja Kari Tapiota. Syötiin tietysti enkelikarkkeja. Hän osasi pysäyttää ajan.

Kun kesät kääntyivät juhannukseen, me veimme tanssilavan tunnelman terveyskeskukseen. Hän muisti kaikki artistit – Sorsakoskesta Sillanpäähän – ja lauloi mukana. Viimeisenä jouluna kävin katsomassa häntä. Katsoimme mustavalkoista elokuvaa, söimme enkelikarkkeja niin kuin aina, ja kun lähdin, päätin vielä kerran yllättää. Kahlasin hangessa hänen ikkunalleen, heilutin, ja näin sen lapsenomaisen naurun hänen silmissään. Hän heilutti takaisin – se jäi meidän viimeiseksi kujeeksi.

Ja tiedätkö mitä? Se muistuttaa minua aina siitä, ettei elämä saa olla niin vakavaa, vaikka moni yrittää sen meiltä varastaa.

Elämän opetus

Mummoni elämä ei ollut helppo, mutta hän teki siitä yksinkertaisesti kauniin. Hän kantoi ison korttipakan, mutta pelasi sen loppuun saakka niin, että jälkipolvilla riittää vielä ihmeteltävää. Hän osoitti, että vanhuusvuodet voivat olla täynnä iloa, rakkautta, yhteyttä ja rauhaa – jos vain uskallamme pysähtyä.

Tämä tarina ei ole vain muistokirjoitus. Se on kiitos Leenalle ja muille suunnannäyttäjille. Se on viesti meille kaikille, jotka vielä painamme pitkää päivää tai jotka olemme matkalla kohti eläkettä: elämä ei lopu, kun työ loppuu. Joskus se vasta alkaa.