Uusi uskomus
Olen pitkään uskonut, että jos puhut suomea, soitat suomeksi tai myyt suomalaisella verkkosivulla tuotteita, et voi oikeasti menestyä ulkomailla.
Väärin.
Tai ehkä tarkemmin sanottuna: olin rakentanut itselleni uskomuksen, joka oli tuntunut pitkään niin itsestään selvältä, etten ollut enää pysähtynyt kyseenalaistamaan sitä.
Pari iltaa sitten ajoimme kahdestaan kahdeksanvuotiaan tyttäreni kanssa kotiin.
Meillä on tapana kuunnella autossa musiikkia. Tällä kertaa oli isän vuoro valita radiokanava, joten taisin kääntää Radio Rockille. Sieltä tuli hyvin tunnettu suomalainen metallikappale.
Kysyin Elleltä:
”Mikä bändi soittaa?”
”Nightwish”, hän vastasi hetkeäkään miettimättä.
Sitten hän heitti kysymyksen takaisin minulle:
”Miksi ne laulaa englanniksi?”
Aloin ajaessani pohtia ääneen asiaa, sen kummemmin miettimättä, mitä kaikkea olin itse vuosien aikana oppinut uskomaan.
Kerroin hänelle, että ehkä yksi syy on se, että englanniksi laulamalla on mahdollista tavoittaa ihmisiä ympäri maailmaa. Jos laulaa suomeksi, kieli rajaa yleisöä helposti Suomen ulkopuolella.
Puhuimme Ville Valosta ja HIMistä. Sunrise Avenuesta. Suomalaisista artisteista, jotka olivat onnistuneet tekemään kansainvälistä uraa.
Olin jo ehtinyt rakentaa itselleni melko vakuuttavan perustelun.
Kunnes tyttäreni keskeytti.
”Käärijä soi Turkissa. Se laulaa suomeksi.”
Niinpä.
Hiljaisuus.
Ei tarvittu pitkää analyysiä. Kahdeksanvuotias oli juuri onnistunut tekemään reijän uskomukseen, jota olin itse pitänyt melko vahvana totuutena.
Totta.
Olinhan itse ollut kesällä Turkissa. Kahden viikon aikana kuulimme toistuvasti Cha Cha Cha -kappaletta. Ihmiset lauloivat mukana. Se soi paikoissa, joissa kuulimme myös Shakiraa ja muita kansainvälisiä hittejä.
Ja Käärijä lauloi suomeksi.
Se tuntui jotenkin pysäyttävältä.
Nuorempana Saksassa asuessani muistan, kuinka erityiseltä tuntui kuulla työpäivän aikana Himin tai Sunrise Avenuen kappale radiossa.
Sellainen pieni värähdys.
Hei. Me ollaan maailman kartalla.
Siinä oli kansallisylpeyttä, mutta ehkä myös jotain vielä suurempaa. Kokemus siitä, että jotain omasta pienestä maasta, omasta kielestä ja omasta kulttuurista voi päätyä paljon kauemmas kuin itse kuvittelisi.
Turkissa koin saman uudestaan.
Kun ihmiset villiintyivät Käärijästä, he eivät laulaneet suomeksi siksi, että osasivat suomea.
He lauloivat, koska jokin oli mennyt läpi.
Musiikki oli mennyt läpi.
Tunne oli mennyt läpi.
Persoona oli mennyt läpi.
Ja ehkä juuri siinä piilee jotain tärkeää myös paljon musiikkia laajemmassa asiassa.
Olen itse ajatellut pitkään, että kansainvälisille markkinoille meneminen tarkoittaa jollain tavalla oman ilmaisun muuttamista.
Että pitäisi puhua sitä kieltä, jota muut puhuvat.
Näyttää siltä miltä muut näyttävät.
Rakentaa verkkosivut sillä tavalla kuin maailmalla tehdään.
Piilottaa suomalaisuus, koska se voisi olla este.
Mutta entä jos asia onkin välillä päinvastoin?
Entä jos juuri se oma, vähän erilainen ja tunnistettava asia on se, joka kiinnostaa?
Ehkä kaikkea ei tarvitse kääntää englanniksi.
Ehkä kaikkea ei tarvitse tehdä samalla tavalla kuin muualla.
Ehkä maailmalle ei aina mennä muuttumalla ensin joksikin muuksi.
Ehkä sinne voi mennä juuri sellaisena kuin on.
En väitä, että suomeksi laulaminen tai suomalainen verkkosivusto automaattisesti tekee kenestäkään kansainvälistä menestyjää. Ei tietenkään.
Mutta huomaan nyt ajattelevani, että olin tehnyt kielestä liian suuren rajan.
Olin nähnyt siinä esteen, vaikka se voi olla myös osa identiteettiä.
Ja ehkä kiinnostavinta tässä kaikessa on se, että uusi ajatus ei tullut minulle kirjasta, seminaarista tai keneltäkään liiketoiminnan asiantuntijalta.
Se tuli viereiseltä penkiltä.
Omalta tyttäreltäni.
Se sai miettimään, kuinka paljon meillä kaikilla on tällaisia vanhoja uskomuksia. Asioita, joita olemme joskus päätelleet, kuulleet tai kokeneet ja jotka ovat ajan myötä muuttuneet omassa mielessämme totuuksiksi.
”Näin tämä toimii.”
”Näin maailmalle pääsee.”
”Tätä asiakkaat haluavat.”
”Tällaista ei voi tehdä.”
”Tuo ei toimi Suomessa.”
”Tuolla tavalla ei voi menestyä ulkomailla.”
Kuinka moni niistä on oikeasti edelleen totta?
Ja kuinka moni niistä vain odottaa sitä yhtä pientä kysymystä, joka saa meidät katsomaan asiaa uudestaan?
Minulle tämän hetken uusi uskomus voisi olla:
Maailmalle ei välttämättä tarvitse muuttua kansainväliseksi. Voi olla, että joskus riittää, että uskaltaa olla aidosti oma itsensä.
Ja ehkä vielä tärkeämpää on muistaa olla avoin sille, että joku toinen voi nähdä asian kokonaan eri tavalla.
Vaikka se toinen olisi kahdeksanvuotias ja viereisellä penkillä autossa.
Joskus uusi totuus istuu aivan vieressä.
Pitää vain osata kuunnella.
Joskus uusi totuus ei tule vastaan lavalla, kirjassa tai koulutuksessa. Joskus se istuu auton penkillä ja sanoo yhden lauseen, jota et ollut itse tullut ajatelleeksi.
Jos huomaat tämän tekstin herättävän sinussa ajatuksia omista vanhoista uskomuksistasi, niitä ei tarvitse lähteä muuttamaan yksin.
Joskus tarvitaan vain turvallinen ihminen, joka kysyy yhden uuden kysymyksen.
Me Katjan kanssa autamme rakentamaan selkeyttä, suuntaa ja sisäistä voimaa silloin, kun vanhat tavat ajatella eivät enää palvele sitä elämää, jota haluat rakentaa.
Jos haluat jutella, ota rohkeasti yhteyttä. Aloittaa voi myös yhdestä viestistä.
Kirjoittaja
Ville Malinen
Ville Malinen on yrittäjä, coach ja ihmisten kohtaaja. Hän yhdistää työssään käytännön yrittäjäelämän, ihmisyyden ja syvemmän kasvun. Elämän varrella opitut asiat eivät ole syntyneet pelkästään onnistumisista, vaan myös virheistä, epävarmuudesta ja niistä hetkistä, jolloin omaa ajattelua on pitänyt uskaltaa tarkastella uudelleen.
Tämän blogin aihe on Villelle erityinen muistutus siitä, että joskus viisain ihminen huoneessa ei ole se, jolla on eniten kokemusta. Joskus se on se, joka uskaltaa kysyä yksinkertaisen kysymyksen.
Uutiskirje
Jos haluat lisää tämänkaltaisia ajatuksia elämän tasapainosta, rajoista, yrittäjyydestä ja sisäisestä kasvusta, voit liittyä Malin Coachingin uutiskirjeeseen.
