Voikukka asfaltissa – kun suru haluaa tulla nähdyksi

Meillä on oma surun ja vihan syöjä.
Me syötetään sille höyheniä ja kaikkea muuta kevyttä ruokavaliota.
Sen teki tyttäreni 7-vuotiaana eräänä loman aikana.

Jo tuolloin pysähdyin hetkeksi. Lapsen mieli ei analysoi, se havaitsee. Se tunnistaa tunnelman, ilmapiirin ja sen mitä ei ääneen sanota. Surun syöjä syntyi tarpeesta käsitellä jotain, joka oli läsnä, mutta jota ei ehkä vielä sanoitettu yhdessä ääneen perheenä. Se oli lapsen tapa tehdä näkyväksi näkymätöntä. Samalla se oli muistutus siitä, kuinka herkästi tunteet liikkuvat perheessä ilman sanojakin.

Tuossa hetkessä jokin hiljeni sisälläni. Ymmärsin, että vaikka aikuiset osaavat vaieta, lapsi kuulee silti. Vaikka aikuiset siirtävät huomion tekemiseen, lapsi tunnistaa tunteen. Ja joskus lapsi tekee meille peilin, jota emme itse uskalla katsoa. Olen hänelle kertonutkin, että kerro isälle ärsytykset, silloinkin kun vanhemmat eivät niitä ymmärrä vielä.

Suru on kuin voikukka maan alla

Monella meistä suru on kuin voikukka keväällä piilossa maan alla. Se on ollut siellä jo kauan.
Monin tavoin koitamme väistellä sitä. Kitkemme erilaisin välinein keväisin. Ja silti se kasvaa.

Tyttäreni kysyi joskus, mikä voima tällä kukalla on. Kerroin kuinka kovimmat jätkät asentavat asfaltin kotitalonsa pihaan. Luonnon voimasta kertoo se, että voikukka tulee asfaltistakin läpi halutessaan.

Kuvaan suojatunnetta, kuten vihaa, asfalttina. Kova, tinkimätön ja musta suojahaarniska.
Kun suru jää kohtaamatta, rakennamme päälle kerroksen. Kovuutta. Huumoria. Suorittamista. Yrityksiä. Kontrollia. Porscheja. Ulospäin nämä näyttäytyvät tyylinä tai vahvuutena, mutta sisäisesti ne voivat olla vain suojaa. Ja aivan kuten voikukka, tunne ei häviä. Se etsii reitin ja break through.

Usein tuo asfaltin kaltainen suojakerros syntyy hyvin varhain. Kun surua ei ole saanut kohdata turvallisesti, tilalle nousee kovuus. Ehkä lapsi oppii olemaan reipas. Ehkä hän oppii auttamaan muita. Ehkä hän oppii olemaan hiljaa. Kaikki nämä ovat selviytymistä. Kaikki nämä ovat viisaita ratkaisuja sillä hetkellä. Mutta aikuisena ne voivat muuttua painoksi.

Be yourself, always. Unless you are batman, then be batman.

Tunne ei vaadi analyysiä – se vaatii tilaa

Alamme vältellä asioita, jotka voisivat nostaa vanhan kätketyn surun pintaan. Suru on kuin odottanut, että se huomataan ja käsitellään rauhassa. Moni matalalta tuntuva ”paha” tunne vain odottaa tunnustamista ja huomaamista.

Usein liikaa koitamme käsitellä tunnetta, vaikka monesti riittää että sen mielessään ja elämässään huomaa. Liiallisella käsittelyllä mieli alkaa helposti suojata meitä kivulta. Se ohjaa keskittymistä pois syvästä totuudesta, itse tunteen tuntemisesta.

Tunne ei vaadi analyysiä. Se vaatii tilaa.
Kun tunne saa tulla, hermosto rauhoittuu. Kun tunne torjutaan, se kiertää.
Sama kokemus voi toistua eri tilanteissa, eri ihmisissä ja eri elämänvaiheissa, kunnes se huomataan.
Tunnekokemus käy loopilla kunnes se huomataan ja annetaan muutua ja pehmetä pois.

“Kiitos” tai “tervetuloa” ovat joskus riittäviä sanoja toivottamaan iloisesti surun tunne vastaan. Eräs valmennus jäi mieleeni, jossa toinen ihminen arvottomuuden tunteen koetessaan raivoaa ja toinen innostuu ”fascinating” eli todella kiinnostavaa, kerro lisää. Se on todellista voimaa. Se on vahvuutta, joka ei tarvitse haarniskaa.

Ilon tunteet koetaan usein hyvinä. Suru tulkitaan helposti pahana.
Mutta tunne on vain tunne. Se on hermoston viesti. Sisäisen maailman kemiaa, joka kertoo meille jotakin tärkeää.

Kun alkaa tunnistamaan tunteitaan arjessa, kaupan jonossa, työpäivässä, ihmissuhteissa, huomaa kuinka älykäs meidän tunnejärjestelmä onkaan. Se vaatii hieman harjoitusta. Rauhoittumista. Itsensä kuuntelemista.

Kun tunne torjutaan, se ei katoa

Kaikki me tunnemme itsemme ja viestimme. Monilla totuttu tapa on turruttaa viesti erilaisin keinoin. Se ei johda pitkälle. Tunteet kertyvät ja odottavat. Ne pysyvät, kunnes ne kohdataan hyväksyvästi.

Tästä voi syntyä itsensä sabotointia.
Perustat yrityksen. Hommat alkavat pyöriä. Rahaa alkaa tulla. Koet hetken innostusta ja tyytyväisyyttä. Ylpeyttä tekemisestäsi. Menestys seuraa toistaan. Toiminta huomataan.

Ja juuri silloin, kun alat tuntea sisäisesti hyvää oloa, täyttymystä, jopa rakkautta, esiin astuu vanha käsittelemätön suru.

Se kysyy hiljaa:
Saanko tulla kertomaan yhden asian, joka on painanut minua?

Mitä vastaa 25-vuotias yrittäjä, joka on täydessä liekissä?
Investoinut uusiin tiloihin. Myynti tuplaantunut. Laskut maksettavana. Lapsi tulossa. Elämä liikkeessä.

Ei nyt. Nyt on muuta. Palataan tähän myöhemmin.

Ihan kuten minä viimeiset 6 päivää, kun nostin Surumankelin työpöydälle odottamaan, että kirjoitan tästä jollekin rohkaisevan tekstin. Ei tänään, nyt on muuta, aurinko paistaa. Tänään sataa, joten tänään puristin tekstin ilmoille.

Tämä on tuttu monelle. Lapsena kerrot harmistasi. Saat vastauksen: ei nyt.
Äidillä on kiire. Isä suuttuu. Tunne jää kesken. Suru = kipu. Vedät yllesi ihmenaisen tai supermiehen viitan.
Sama malli siirtyy aikuisuuteen.

Menestyksen pelko on usein surun suojelua

Tähän liittyy menestyksen pelko. Harvoin se on pelkkää epävarmuutta.
Sen taustalla voi olla opittu kokemus: kun loistan, minut nähdään. Kun minut nähdään, jotain pahaa tapahtuu.

Ehkä ilo keskeytyi lapsuudessa. Toistuvastikin.
Ehkä onnistuminen herätti jännitteitä.
Ehkä näkyminen toi kylmyyttä.

Lapsi oppii: turvallisinta on olla loistamatta.

Aikuisena tämä näyttäytyy itsesabotaasina.
Kun menestys lähestyy, sisäinen järjestelmä jarruttaa. Ei siksi, ettei haluaisi onnistua. Vaan siksi, että hermosto yrittää suojella.

Iloton mustis vie muiltakin ilon.

Parempi pienentää itseään.
Parempi sabotoida itse, ennen kuin maailma tekee sen.

Suru pitää kiinni, kunnes se nähdään

Todellinen voima on astua esiin. Nostaa surun kiveä hieman.
Mutta usein siirrämme sitä. Ensin teen pari miljoonaa, oikeastaa sittenkin kolme. Sitten pysähdyn. Sitten mietin. Sitten kun on aikaa. Eläkkeellä. Ensi vuonna.

Syitä riittää.

Suru pitää helposti sisäisessä arvottomuudessa, häpeässä tai syyllisyydessä. Hetkellinen menestyksen pilkahdus tukahdutetaan tunnetasolla. Lopulta ulkoinen maailma seuraa perässä.

Kun ihminen on henkisesti polvillaan, tulevat haasteet tuntuvat ylitsepääsemättömiltä.
Jotkut kantavat surua kuin kunniamerkkiä. Marttyyrin tavoin.
Vaikka se syö sisältä.

Surua kertyy elämän varrelta

Surua kertyy monesta.
Lapsuudesta.
Ystävien menetyksistä.
Lemmikeistä.
Työelämän muutoksista.
Korona-ajasta.
Muutosta uuteen kaupunkiin.
Ihmissuhteista.

Myös auttaja kantaa. Toisen suru voi valua omaan laariin.
Siksi vaikeaan tunteeseen ei kannata jäädä yksin.
Perhe ja ystävät auttavat hetken. Sisäinen työ on jokaisen oma. Tarvittaessa ammattiapu on viisautta, ei heikkoutta.

Suru vetää joskus surua puoleensa. Vellominen voi luoda yhteyden. Mutta jos tarkoitus on kasvaa, tarvitaan myös liike eteenpäin. Rehellinen kysymys kuuluu: haluanko parantua vai haluanko jäädä tähän tarinaan?

Kun aloin kiittää surua

Olen itse alkanut ihastua suruun.
Kiitos suru, nyt ymmärsin tuon merkin.
Heti tuon jälkeen tyttäreni huutaa, katso isä mikä auto tuolla on. (Rakastan autoja).

Monen kovan kerroksen alta on paljastunut vanha lapsuuden harmi.
Ystävän menettäminen.
Sanomaton kaipaus.
Kaava: kovuus -> suru -> onni, tämä toistuu minulla jatkuvasti.

Moni arkinen reaktio on paljastanut jotain kaunista. Suru oli suojannut sitä.
Moni oppii lapsena hymyilemään, vaikka sisällä särkyy.

Batman-viitta päällä, vaikka lemmikin poismenosta ei puhuta.

Kovuus oli selviytymistä. Vihainen samurai on oikeasti voimaton.
Mutta herkkyys on voimaa.

Surusyöjä pöydällä – lapsen viisaus

Kun palaan siihen lomaan, kun Elle teki surusyöjän, ymmärrän sen nyt syvemmin.
Tilanteessa oli surua. Aikuismieli ei nähnyt sitä. Lapsi näki.

Tilanne oli ehkä keskustelu. Ehkä korotettu ääni. Ehkä jokin jäi kesken.
Lapsi teki taidetta. Hän purki yhteisen tunteen.
Ilman analyysiä. Ilman teoriaa. Omalla työpöydällään ja palasi keittiöön.

Hän vain teki näkyväksi näkymättömän.

Ja ehkä siinä on koko viisaus.
Suru ei ole vihollinen.
Se on viesti. Se on kutsu.

Kutsu kohti iloa

Kutsu pysähtyä.
Kutsu kuunnella.
Kutsu tulla näkyväksi ilman suojahaarniskaa.

Kun suru saa tulla nähdyksi, jotain pehmenee.
Hengitys syvenee.
Kehon jännitys hellittää.
Sisäinen taistelu hiljenee.

Ja silloin tapahtuu jotain yllättävää.
Ilo ei enää pelästy.
Ilo ei enää karkaa.
Ilo jää.

Ei hetkeksi.
Vaan pysyvästi. Oikea ilo. Nauru ja lempeys.

Silloin voikukka ei enää riko asfalttia.
Asfaltti murenee itsestään.
Ja sen alta nousee elämä.

Jos tunnistit tästä itsesi, tiedä että et ole yksin.

Suru ei tarkoita että olet heikko. Se tarkoittaa että olet elossa. Se tarkoittaa että sisälläsi on vielä herkkyys, joka haluaa tulla nähdyksi. Ja kun uskallat kohdata sen, huomaat ettei sinun tarvitse enää taistella itseäsi vastaan. Voit kulkea eteenpäin kevyemmin, rauhallisemmin, rohkeammin. Silloin menestys ei tunnu vaaralta. Ilo ei tunnu tilapäiseltä. Ja elämä alkaa tuntua omalta.

Ehkä todellinen voima ei ole totutussa mediamaailman kovuudessa, vaan siinä että uskallat avata sydämesi ja silti seistä selkä suorana, ja juuri siinä hetkessä suru muuttuu hiljaa voimaksi, joka kannattelee sinua kohti iloa.

Kirjoittaja: Ville Malinen

Ville työskentelee valmentajana Malin Coachingilla ja on erikoistunut yrittäjien, asiantuntijoiden ja elämän käännekohdassa olevien ihmisten sisäisen suunnan löytämiseen. Hänen kirjoituksensa syntyvät omasta elämästä, käytännön valmennustyöstä, omasta yrittäjäpolusta sekä arjen kohtaamisista, joissa tunteet ja kasvu kulkevat käsi kädessä.

👉 Tilaa uusimmat päivitykset ja oivallukset suoraan sähköpostiisi: https://malincoaching.fi/uutiskirje/