Äidin rakkaus ja isän maa – 39-vuotiaan yrittäjän suusta

Kun täytin 30, luulin tietäväni kaiken. Todellakin.
Kun täytin 35, tajusin etten tiedä juuri mitään. Blanco.
Nyt 39-vuotiaana tiedän sentään sen verran, että osa asioista on oikeasti yksinkertaisia – mutta eivät helppoja.

Minulle opetettiin aikanaan: katso silmiin, kättele kunnolla ja sano kiitos.
Ja jostain syystä ne ovat edelleen niitä asioita, joilla pääsee pisimmälle – ei pitch deckeillä eikä LinkedIn-viisasteluilla. Englannin opettaja lisäsi vielä kolmannella luokalla, että hän tuntee herrasmiehen kengistä. Check, ajattelin jo tuolloin.

Stiff upper lip, niin kuin englantilaiset sanovat.
Selkä suorana, mutta ei jäykkänä.
Koska elämä kyllä taivuttaa, jos itse ei jousta.

Yrittäjänä oppii nopeasti, että “auta kun voit” ei ole mikään kaunis ajatus – se on strategia.
Ihmiset muistavat, kuka tuli paikalle silloin kun homma oli pielessä.
Ja vielä paremmin ne muistavat, kuka ei tullut.

Reiluus on kallista.
Mutta epäreiluus tulee lopulta vielä kalliimmaksi.

Olen mokannut.
Tehnyt huonoja päätöksiä, luottanut vääriin ihmisiin ja joskus ollut itse se väärä ihminen.
Mutta jos jotain olen oppinut, niin tämän: luottamus ei ole sana, se on pääoma.
Ja kun se menee, sitä ei saa takaisin millään kierolla kasvutempulla.

Jossain vaiheessa ymmärsin myös tämän ristiriidan:
Pitää seistä vakaasti omalla tontillaan – ja samaan aikaan tavoitella jotain, mitä ei vielä ole olemassa.

Pää pilvissä, jalat maassa.
Se kuulostaa kliseeltä, kunnes huomaat että ilman jompaa kumpaa olet joko typerä tai paikallaan.

Rahasta puhutaan paljon.
Mutta harvemmin siitä, osaako sitä oikeasti vastaanottaa.

Minulla meni yllättävän kauan tajuta, että en ole huono ihminen, jos asiat alkavat mennä hyvin.
Että ei tarvitse hajottaa kaikkea vain siksi, että se tuntuu vieraalta.

Runsaus ei ole pelkkää rahaa.
Se on kykyä kestää sitä, että kaikki on hetken aikaa ihan hyvin.

Ja se on yllättävän vaikeaa.

Koska jossain taustalla pyörii edelleen ajatus, että tämä pitää ansaita.
Että jos en tee tarpeeksi, tämä kaikki viedään pois.

Mutta totuus on tämä, ja tämän sanominen ääneen tuntuu edelleen oudolta:
Kaikkea ei ansaita tekemällä.

Osa asioista täytyy vain uskaltaa ottaa vastaan.

Se ei tarkoita laiskuutta.
Se tarkoittaa, että tietää milloin pitää puskea – ja milloin pitää antaa elämän tulla vastaan.

Olen opetellut sitä. En ehkä vieläkään osaa kunnolla.

Mutta nykyään tiedän ainakin tämän:
olen riittävä, vaikka en olisi tehokas.
olen arvokas, vaikka en olisi hyödyllinen.

Ja se on ehkä isoin muutos.

Ennen rakensin itseäni tekemällä.
Nyt yritän olla rakentamatta itseäni rikki.

Teen työni edelleen huolella.
Rakastan edelleen rohkeasti, vaikka se on riskialtista.
Kannankin vastuuni – joskus liikaakin.

Mutta en enää yritä todistaa olemassaoloani joka kerta kun avaan tämän läppärin.

Koska lopulta tämä kaikki tiivistyy aika yksinkertaiseen ajatukseen:

Minä olen jo.

Ja jos sen päälle tulee vielä hyvä elämä,
niin tällä kertaa en työnnä sitä pois.

Tällä kertaa minä pidän siitä kiinni.